Paineistettu vuorovaikutus

Sain puhelun neuvolasta. Jatkossa aion pyytää että he eivät ole minuun yhteydessä - ainakaan puhelimitse. Tyttö on palannut, täti kun on jäänyt pois (toivottavasti lopullisesti). Tyttöä kun kuvittelen sietäväni jotenkuten, tädin lässytykset lapselle nätistä navasta ja sen tärkeydestä tulevaisuuden napapaitojen käytön mahdollistajana, olivat meikäläiselle viimeinen niitti.

Sain sitten puhelun:
"Meillä kokoontuu sellainen jälkiryhmä. Siinä on keväällä ja kesällä synnyttäneitä. Muuthan on olleet siinä perhevalmennuksessa paitsi te, mutta kun te ootte listalla niin ajattelin soittaa."
"Tapaamisessa yksi terveydenhoitaja, joka on itse saanut juuri vauvan kertoo kaikesta ja varsinkin vauvatuksesta, joka on tehokas tapa vuorovaikuttaa lapsen kanssa."

VITTU

Siitähän se sitten lähti ja tämä hullu sai vettä myllyyn.

Minä en halua vuorovaikuttaa tehokkaasti lapseni kanssa. Minä haluan vuorovaikuttaa aidosti ja paineetta ja juuri siten kuin meille on luontevaa ja luonnollista ja tärkeää. Tehokas vuorovaikutus. Ei helvetti.

Vihasin raskausaikana neuvolan puheita varhaisesta vuorovaikutuksesta ja sen tärkeydestä ja varsin voimakkaista epäilyistä, että minusta ei masentuneena sellaiseen ole (no ei masentuneena tietenkään), mikä osaltaan pahensi oloa. Uhkailtiin varhaisen vuorovaikutuksen asiantuntijoilla ja heidän kotikäynneillään ja ties millä. Vedin aivan hirveät paineet ja mielikuvissani koin koko vuorovaikutuksen (koko sana alkaa oksettaaa) ahdistavana, vaikeana ja suoritettavana taakkana.Minä haluan olla ja elää lapseni kanssa, en tietoisesti vuorovaikuttaa sen kanssa.

Kunnes ymmärsin, että kyse on lapsen tarpeisiin vastaamisesta, siitä välittämisestä, sen hyväksymisestä ja rakastamisesta ja huolehtimisesta. Minun ei ainakaan oletukseni mukaan tarvitse koko ajan lapselle lässyttää, tuijottaa sitä silmiin, kohdistaa kaikkea huomiota siihen ja pyörittää meidän kaikkien elämää ikuisesti vain hänen näkökulmastaan, vaan meidän perheen näkökulmasta.

Ymmärsin siis hetken olla stressaamatta. Sitten sain puhelun. Jossa taas - varmasti tahattomasti - paineistettiin puolillepäivin yöpaidassa luuhannut selkäkipuinen ja hieman väsynyt äiti. Vauvatuksen avulla (kauhean videon mukaan) isäkin oppii olemaan intensiivisessä kontaktissa lapseensa.
Edit: kiinnitäthän huomiota videon kivaan musiikkiin!

Jos lapsestani nyt sitten tulee kehnompi kuin muista siksi, että en kyllä ala vatkata sen käsiä jonkun säännön mukaan, niin antaa tulla. Itseasiassa olen harkinnut josko aloittaisin sille viittomisen niin oppii nopeammin kommunikoimaan. Haastattelin vuosia sitten aiheesta gradunsa tehnyttä naista.

Voisiko näitä asioita edes nimetä siten, ettei meidän paskamutsien tarvitse oksentaa kukkasia ja pastellisävyjä ja pieniä poneja. Vauvatus. Ei jumalauta.

Joo, me ei mennä jälkitapaamiseen. Myöskään siksi, että en tajunnut kysyä pitääkö/saako sinne ottaa vauvan mukaan. Vaikka motkotankin yksinäisyydestä sun muusta, haluan löytää sosiaaliset kontaktini jotain muuta tietä kuin perhevalvontakeskuksen tilaisuuksista.

Tuleeko vauvattamattomista vauvoista lapsia?
Edit: Otin yhteyttä useampaan ystävään, joilla on lapsia. Kukaan ei tunnistanut vauvatusta. VOITIN! :D 

Sylettää

Päivä lähtee leppoisasti käyntiin katselemalla aikuisen miehen oikuttelua kuudelta aamulla. Meillä on vierashuone ja olohuoneessakin sänky. Jos tyttären ruokailu häiritsee, vaihtoehtoja on kyllä. Myös ovi.

Siitä se vitutus sitten lähti.

Lapselle saapui jälleen vaatelähetyksiä. Ilmeisesti lähipiirissä (suku) arvellaan, että lapsiraukka pyörii täällä alastomana.
Laskin, että koossa 62 on erilaisia housuja ainakin 23 kappaletta. Bodyja en jaksanut laskea, mutta samoja typeriä kirahvikuvallisia on kolme. Samassa koossa.

JOS LÄHIPIIRIISI SYNTYY LAPSI JA HALUAT HÄNTÄ MUISTAA, OSTA KIRJA tai kysy tarvitaanko jotain. Tai anna sille rahaa.

Jälleen joo, lahjahepo ja sen suu, mutta seuraava joka tänne tuo yhdenkin vaatteen - syö sen vaatteen.

Vituttaa maata sohvalla, vituttaa mennä nukkumaan. Vituttaa "herätä" aamulla.

Lapsi parka.

Yö

Lienen tyystin epäonnistunut äitinä ja saan loppuelämäni hävetä, mutta tänään kuukauden täyttävä tyttäreni ei ikätovereidensa tapaan nuku. Meillä syödään edelleen kahden tunnin välein - vuorokauden ympäri.

 Kahden tunnin vuorokausikierto on siitä paskamainen, että se mahdollistaa omien unieni pituudeksi maksimissaan puolisen tuntia kerrallaan. Syöttö ottaa varttitunnin, siihen päälle öiseen aikaan tunnin silittelypaijauslauluhyräilytuttipelleilysessio ja vot! - nahat silmille puoleksi tunniksi, jonka jälkeen voi touhun aloittaa alusta.

 Puoliso kai tavallaan haluaisi yrittää tilanteessa parhaansa. Minä kun en näe järkeä siinä, että hän hoitaisi jonkun syötön - ennen kuin herra herää lapsen nälkään ja on lämmitellyt sille maidot, olen ehtinyt syöttää sen jo moneen otteeseen. Ja vähintäänkin herätä itkuun. Arvelen, että siirryn öiseen aikaan pakollisissa vaipanvaihdoissa myös omatoimisuuteen ihan vain siksi että olen nopeampi.

Puoliso kokee ilmeisesti riittämättömyyttä tilanteessa ja kiukuttelee siis minulle. On toki hienoa viiden aikaan aamuyöstä lähteä makkarista ovet paukkuen ja koiralle rähjäten, kun kerron että hän saa lapsen ilomielin nukuttaa - kunhan olen sen ensin syöttänyt ettei sen tarvitse parkua nälkäänsä. Tilanteen logiikka on minulta jokseenkin hakusassa. Olisi ollut kiva jos olisi tarjouksensa pitänyt.

Olen myös sitä mieltä, että lapsen kanssa oleskelu ei ole ainoastaan sitä, että istutaan sohvalla lapsi kainalossa ja katsellaan töllöstä top gearia. Voisiko lapselle välillä vaikka puhua? Tai katsella sitä? Hymyillä sille? Yrittää edes näön vuoksi vuorovaikuttaa sen kanssa. Kiljahdellessa on ihan hyvä kertoa lapselle, että ei ole hätää. Ei se sanoja ymmärrä, mutta äänenpainot kyllä.

 Mielelläni annan tilaa isyydelle ja sen omille muodoille, mutta minä korjaan jäljet, kun kaikki toiminta johtaa vain siihen, että lapsi saadaan mahdollisimman pian pois käsistä ja nukkumaan. Kyllä pienetkin saa olla hereillä, ehkä mieluiten päivällä.

Tälle vuorokaudelle onkin nukuttu jo 4,5 tuntia. Mikähän on kun kiristää.

Arvostelu

Tänään oli jälleen käytävä neuvolassa. Ensi viikollakin on käytävä neuvolassa. Mahtaako jollakulla olla tietoa, kuinka saatanan usein siellä oikein on ravattava ja loppuuko se joskus?

"Saatte tulla vielä ensi viikolla, että tuo napa varmasti on sitten kunnossa." Joo, kiva. Siinä on nuppineulanpään kokoinen läikkä jotain, joka varmaankin huomiseen mennessä on hoitunut pois. Mutta on toki hienoa, että maailman tärkein asia on todellakin napa.

En edelleenkään käsitä neuvolan arvostelukierrosta. Miksi siihen vihkoon pitää joka kerta kirjoittaa lapsesta arvostelu. Lähinnä vastaava tulee mieleen koiranäyttelyistä. Esittelet hurttaa, joku asiantuntija kaivelee ja rassaa sitä vähän aikaa pöydällä ja lopuksi tungetaan käteen paperilappu, jolla ei tee mitään.

Kirjoittaisi edes lapsen painon ja pituuden lappuun, mutta ne kirjataan vain tietokoneelle. Äidille ei jää käteen muuta kuin kunnon vitutus ja "pirteä tyttö". Kai se on pirteä, kun se huutaa suoraa huutoa. Tuleeko minun tuntea ylpeyttä kivasta arvostelusta?

"Kuulutteko te kirkkoon? Eikö kumpikaan?"
"Joko sillä on nimi? Ihan virallinen nimi? Ai, ei ole vai."
"Vieläkö sä herätät sitä yöllä syömään, ei varmaan kannata." (En herätä, en. Se herää itse kahden tunnin välein.)
 "Onko sulla aikoja sinne psykpolille? Ai miksi ei?"
 "Etkö sä vieläkään osaa imettää makuulta?"
 "No eikö teillä ole mitään kysyttävää?"

Minä ahdistun siitä, että paikallaollessani koneelle kirjataan pitkät pätkät asiaa, josta minulla ei ole aavistustakaan. Mielestäni se on epäkohteliasta. Varsinkin, kun minulle jää käteen lappu, jossa lukee seuraava käyntiaika ja "iho siisti". Kuinka pitkästi sitä siistiä ihoa on tietokantaan rapsittava.

Tulee niin saatanan kytätty olo, että oksettaa.

Nukku

Muun muassa jenkit käyttävät kidutuskeinona valvottamista.  Sotavankien ei anneta nukkua ja näin saadaan näppärästi kiristetyksi ties mitä tietoutta - aitoa tai keksittyä. Ainakin minä myönnän mielelläni mitä tahansa, jos saan nukkua yli kaksi tuntia yhtä soittoa. Hamillista, ettei kukaan kaipaa minulta minkäänlaisia tunnustuksia. 

 Viime yönä nukuin joka tapauksessa ruhtinaalliset viisi tuntia. Pätkissä, mutta kuitenkin. Olo on jokseenkin inhimillinen. Edellisyön pari tuntia ja helvetillinen ahdistus siitä, ettei ihan oikeasti kykene nukkumaan viimeisteli varsin loistavan päivän. Vuorokaudessa reilut kolme tuntia unta, kymmenen tuntia itkua ja loput lapsen syöttöä, nukuttelua ja hellimistä. Hellimisestä on tosin itku kurkussa aitous kaukana (mikä stressaa ja aiheuttaa vielä pahemman olon). 

Loputtomassa univajeessa, mieliala nollilla ja itku kurkussa pitäisi luonnollisesti näin äitinä ottaa puoliso huomioon tunteineen ja jaksaa vielä viihdyttää tuttuja. No en jaksa. Enkä halua kotiini ketään ulkopuolista tiiraamaan tilannetta. Varsinkaan kun seisomaan noustessa päässä humisee, nokka valuu räkää ja kurkun kunto ei salli mitään nieltävän. Toki tulisi olla sosiaalinen, tokihan se reipastuttaisi. 

 Kautta aikojen olen mennyt mielelläni aikaisin nukkumaan ja herännyt aikaisin. Nyt voisi vuorokausirytmin kääntää päälaelleen. Viime yönä tyttären teki mieli seurustella kello 01-04 välillä. Ei paljon naurattanut. Haavaisen kurkkuni kera jaksoin leikkiä jukeboksia muutaman tunnin, suihkia ressukan naamaan ajoittain maitoa, vältellä katsekontaktia, googletella onko tämä käytös tämän ikäiselle normaalia ja siinä sivussa pidättää itkua sen tosiseikan edessä, etten saa enää koskaan nukkua. 

 Öinen valvominen aiheuttaa sen, että pelkään yötä. Pelko puolestaan aiheuttaa osaltaan unettomuutta. 

 Joka tapauksessa, tytär herännee pian. Aion siirtyä sen kanssa pihalle, sillä sää on sievä, kovin pahasti ei tuule ja lähes koko eilinen tuli vietettyä sisätiloissa pitkin pihaa rymynneen kattoremonttiryhmän ansiosta. Kallista lystiä, mutta vanha, kammottavan sammaleinen tiilikatto on kuin uusi - murto-osalla uuden peltikaton hinnasta. 

Ulossiirtymisen johdosta olen jo tunnin verran stressannut mitä puen sen päälle. Oli kiva joo joskus olla oman alansa asiantuntija. 

Kusipää

Postissa tuli paketti. Jälleen jeesustelukortti äitini sukulaiselta. Jeesustelunkin sietäisi, mutta paketti sisälsi the ultimate vittuilulahjan: konttauskypärän.

Koska mieliala on paska ties monettako päivää, kilahdin ja lähetin sen saatanan kypärän akalle takaisin. saatteessa mainitsin loukkaantuneeni.

Pidätän itselläni edelleen oikeuden kiskoa herneitä nenään. Konttauskypärä alle kaksiviikkoiselle on mielestäni nimenomaan vittuilua eikä mitään muuta.

Että jatkan kusipäälinjalla. Toiminut tähän saakka, mitäpä tuota vaihtamaan.

Kyllä on kivaa olla fiksu ja kypsä.

Liplaplaplap

Ois vaan niin mahtavaa kun ei koko ajan sylettäisi. Laskuri tikittää, raks raks, kohta maha halkaistaan ja siinä sitten ollaan ja ahdistutaan ja epäonnistutaan ja opetellaan elämään tavallista, riittävän hyvää elämää suomenruotsalaisessa pikkukaupungissa, jossa on oltava onnellinen ja leppoisa ja helppo.

 Hoksasin, että ensi viikon viikonloppuna on juhannus. No kuinka käy jos vaipat ja korvike loppuu? Entä jos liikennemyymälässä ei ole sopivia tuotteita? Mistä helvetistä minä tiedän mikä on sopiva tuote? Näille luontevana jatkona toki: Onko meillä elävä vauva? Olenko minä elossa? Päästäänkö me ikinä siitä sairaalahelvetistä kotiin? Saanko mä juoda juhannuksena lasin viiniä?

Aiomme siis mennä puolison kanssa kauppaan ostamaan vaippoja ja korviketta. Ja taas saa ähistä omaa epävarmuuttaan ja mahaansa sen helvetillisen vaippahyllyn edessä ja väistellä tietäviä ja osaavia katseita. Valitsemme joka tapauksessa marketeista sen, joka ei ole lisääntymiseen rohkaisevan luterilaisen herätysliikkeen kannattajien suosiossa.

 Huomautettakoon, että minusta kestoilu on ihastuttava ajatus. Minä olen kuitenkin (inho)realisti. Mielestäni asiaan voi palata myöhemminkin, oletan että vouhotettavaa on ihan kertakäyttöistenkin kanssa näin alkuun. Pisteet ja kumarrukset ja reippaat hurrahurrahurra-huudot niille, jotka alusta saakka pinnistelevät ja maailman pelastavat.

Mahdolliselle lapselle (kun ei konkretisoidu, niin ei sitten millään) on vihdoin valmiina ja testikäytettynä pesä.
Kärry on siis suosikkiliikkeestäni Biltemasta, jonne silloin tällöin teemme puolison kanssa romanttisia retkiä. Näin hienon punaisena sitä ei saakaan, puuosat tulevat käsittelemättöminä, mutta meillä sattui olemaan pieni pöntöllinen peruspunaista maalia, kun noin vuosi sitten sain ihan helvetin hyvän idean maalata vessan kaapinovet.

En tiedä mitä helvettiä noiden testikäyttäjien kanssa on tehtävä. Vaunuun on toki hankittu metallinen järeähkö kissasuoja, mutta tajuaako ne pysyä poissa lapsen naamasta ilman pakkokeinoja - en osaa sanoa. Ahdistun siis. En ymmärrä kissoja. 

Karsee päänsärky. 

Viimeinen

Kävin toivoakseni todellakin viimeistä kertaa neuvolassa. Harmillistahan asiassa on se, että siirryttäessä lastenneuvolan asiakkaaksi on sama eukko vastassa. Toisaalta, lapsen isä saa mielestäni hoitaa käynnit jatkossa.

Edelleenkään en ymmärrä, miksi laitoksessa piti käydä, mutta kävin kuitenkin. Tulihan siinä poistuttua kodin ulkopuolelle. Verenpaineet päin helvettiä ("sehän on ihan hyvä paine - sulle"), paino vetelee uskomattomia lukuja ("tuntuuko että ois jaloissa painetta, että nestettä kertyy?" Arvelin ääneen, ettei kukaan voi syödä viikossa vastaavaa määrää rasvakudosta itseensä).

"Tuntuuko, että se olisi jo kääntynyt?"
Teki mieli lyödä.

Pientä kinaa saatiin melkein aikaiseksi kotikäyntilässytyksestä. Minulla ei ole tapana päästää kotiini ihmisiä, joista en pidä. Kerroin, että lapsen isä voi tuoda sen punnitukseen. Ihailtavan sujuvasti rouva ohitti kommenttini ja kertoi, että minun on kotiuduttua hänelle soitettava, niin viimeistään Juhannuksen jälkeen hän sitten saapuu.

 Olen kahden vaiheilla: ollako taas kerran epäkiitollinen paskiainen, joka lapsensa terveyden ja hyvinvoinnin riskeeraa ja tekee oman päänsä mukaan; vaiko luottaa systeemiin, joka on laadittu vain äidin ja lapsen hyvinvointia silmälläpitäen (ei toki kyttäys mielessä), mutta aiheuttaa ahdistavuudellaan lähes fyysistä pahoinvointia. Minä en halua sitä naista kotiini. Ymmärrän toki, että kyseessä on palvelu, jonka on tarkoitus tukea ensinnä lasta ja siinä sivussa koko perhettä, mutta ei helvetti. Hyvää tarkoittavaan systeemiin luottaminen on kostautunut useampaan otteeseen viimeisen yhdeksän kuukauden aikana. Koen muun muassa seulonnoista jaettavan ennakkotiedon hyvin ristiriitaisena ja riittämättömänä. Seulontaa ja neuvolan kotikäyntiä on toki typerää verrata, mutta samaan nippuun ne minun silmissäni osuvat: etsitään virheitä.

"Oisko sulla jotain kysyttävää?"
Miksi minä kysyisin yhtään mitään, kun en koko raskausaikana ole saanut yhteenkään kysymykseen hyvää vastausta. Hohhoijaa. Vielä vähän.

 Voisi olla järkevää poistua hetkeksi kotoa, mutta ulkonaliikkumisangstiani lähinnä korostaa paikallisten käsittämätön tapa tuijottaa. Minusta on vain kertakaikkisen vastenmielistä, kun kävellessäni vastaantulijat möllöttävät mahaa jokseenkin aivottoman näköisinä. Joo, on se iso. Onko se nyt ihan oikeasti niin älytön mysteeri, mitä siellä sisällä on? Jos tepastelen 15 metriä neuvolan ovelta autolle ja kolme isäntää ehtii matkan aikana loksauttaa leukansa rinnuksilleen, niin ei helvetti. Neuvolan naapurissa on varaosaliike.

 Ensimmäisiä oppimiani asioita elämästä on ollut se, että toisia ei saa tuijottaa eikä varsinkaan osoittaa sormella. Se on nimittäin epäkohteliasta ja sivistymätöntä. Jos jonkin asian toivon voivani opettaa lapselleni, se on nimenomaan tämä.

Että tänään on jälleen angstipäivä.

Herne & Nenä

Olen tunnetusti erinomainen tempomaan herneitä nenään, mutta oletettavasti nykyinen tila herkistää normaaliakin syvemmin loukkaantumaan tai vähintäänkin puhkianalysoimaan sanasia, joita kanssaihmiset suustaan päästelevät. Jos ei varsinaisesti jaksa edes loukkaantua, niin pidätän oikeuden kunnon vitutukseen.

Olen yrittänyt ihan oikeasti taas kerran hillitä itseäni, enkä vastannut paskamaiseen sävyyn lapsuudentoverin lähettämään sähköpostiviestiin. Hän tarkoitti hyvää, mutta minä loukkaannuin ja ärsyynnyin ja laadin luonnollisesti aamuyön tunteina jokseenkin rikinkatkuista ohjeistusta siitä, mitä kannattaa kirjoittaa ja mitä ei.

 Tulin loppujen lopuksi siihen tulokseen, ettei minulla ole oikeutta vaatia toisilta sitä, mitä vaadin itseltäni. Itselleni rakennan ihan omat raamit, joiden mukaan koetan elää; jokainen kehittäköön omansa - tiettyjen kulttuurin ja yhteiskunnan asettamien rajojen mukaan. Ihminen on ehkä siedettävämpi, mikäli hän onnistuu säilyttämään prosessissa jonkinlaisen herkkyyden.

 Silti minua vituttaa: "Ilmottele sit miten sektio meni". Lause, jolla tarkoitetaan vain hyvää ja minä tiedän ettei minulla ole oikeutta loukkaantua. Sekin vituttaa.
1. Jos sektio menee huonosti a) lapsi kuolee, b) lapsi vammautuu, c) minä kuolen, d) minä vammaudun. Tämän realiteetin kanssa eletään näin alkuun ja itseasiassa hyvin pitkälle.
2. Jos sektio menee hyvin, lapsi syntyy ja on terve. Minun vointini on täysin sivuseikka.
3. On jokseenkin vaivatonta tutustua aiheeseen vaikkapa googlen ja järeähkön lähdekritiikin avulla. Aiheeseen tutustumista ei ole jenkkiläisen tv-tuotannon kuvaukseen perehtyminen, saati satunnaisten keskustelufoorumeiden annin parissa viihtyminen.
Keisarileikkaus EI OLE luomileikkaukseen verrattava toimenpide.
 "Tost ei oo suunta ko ylöspäin." Se tarkoittaa hyvää, se tarkoittaa hyvää, se tarkoittaa hyvää ja minussa täytyy olla jotain vikaa kun näen sen, mutten kykene tuntemaan.

 Toinen ystävä päätti soittaa ja tiedustella: "No mikä sulla on nyt vointi? Ai, ihanaa, että saat sektion! Mikä tossa sun raskaudessa oikeen on ku se on ollu niin vaikee. Nii, et onko sulla jotenki heikko ja kapee lantio tai jotain." 
Tunsin, ei tuntunut kivalta. En nähnyt.

"das gegenteil von gut ist gutgemeint..." 

Pahoittelen aidosti niitä hetkiä, kun oma suodattimeni ei ole toiminut. Se ei valitettavasti ole pettämätön - mikä olisi oikeastaan jokseenkin ankeaa. Pidätän silti itselläni oikeuden kiskoa herneitä nenään. Se suotakoon jokaiselle.

 Näilläkään teksteillä ei ole varsinaisesti tarkoituksena raportoida mahdolliselle lukijalle sitä, miten paljon paskaa tässä joutuu nielemään, vaan pyrkimys jäsentää ja ilmaista omaa ajattelua terveellä tavalla, samalla sitä itse tarkkaillen. Minä kun en jaksa kirjoittaa käsin ja arvostan satunnaista kommenttiakin.

Joka tapauksessa, olen pahoillani tänäänkin suodattimeni heikkouksien äärellä - ja valintojen.

Palvelun äärellä

Katselin viikonloppuna YLEn ruotsinkielisestä palvelusta eläinohjelmaa. Harva kyseistä kanavaa katselee, mutta pidän sitä joskus päällä ihan vain siksi, että saan vouhottaa riittävästi puolisolle ja vaatia selityksiä: Miksi majakat ovat niin tärkeitä? Miksi norjalaiset teeveeohjelmat ovat syvältä? Kuka keskusteluohjelman keskustelijoista on ihan oikeasti hurri ja kuka teeskentelee (oma korva ei kerro)? Joka tapauksessa, Kolmårdenin eläinlääkärit halusivat antaa isolle hirviurokselle matolääkettä. Nukutettu hirvi, jonka silmille iskettiin viltti, inisi. Itken ininää kolmatta päivää. En siis Syyriassa teloitettuja lapsia, vaan hirveä, joka asuu naapurimaassa ja sai matolääkettä letkulla mahaan.

 Olen valvonut aamu kolmesta. Yhdeksältä pitäisi mennä taas nauttimaan neuvolapalveluista. En edelleenkään ymmärrä kyseistä palvelua. Osaan mitata paineeni ja punnita itseni kotona ja mikäli joku antaisi pari kipaletta proteiinitikkuja, niitäkin osaisin varmasti dippailla pissaan ja tulkita ihan itse. Eli siirryn muutaman tunnin kuluttua ajamaan keskustan korttelia ympäri parkkipaikan toivossa, että voin käydä kusemassa purkkiin ja mittauttamassa mahan.

 Eilinen oli jokseenkin rankka päivä. Kun itse on viimeisillään raskaana, puoliso sairaslomalla, niin totta helvetissä soppaa on kerralla hämmennettävä vielä pikkuisen, ettei käy liian tasaiseksi. Äitini soitti aamulla, itki ja huusi, ei päässyt liikkeelle yllättäen tulehtuneiden polviensa kanssa. Hyökkäsin paikalle, totesin tilanteen, ajelin sairaalaan, jonka apuvälinelainaamosta hain kyynärsauvat. Itse lainaamon etsiminen otti aikansa, sillä infotiskin tyttö ei ymmärtänyt tiedusteluani sen sijainnista. Hän keskittyi tuijottamaan mahaani. Järkeilin siis kopin sijaitsevan lähellä fysioterapiayksikköä, josta se löytyikin. "No nyt sinun äiti pääse kävele." No ei ihan.

 Kun ei työterveys- eikä terveyskeskuspalveluja alkanut irrota ja kipu vaikutti käsittämättömältä, pakkasin rouvan autoon ja ajoin ensiapuun. Hain pyörätuolin eteisestä ja kärräsin lasteineen tiskille. "Sinä saa nyt odotta. Meillä paljon potilas." Pyysin erikseen hoitajaa auttamaan tuolin kanssa ja osoitin mahaani, joka ihan oikeasti ei ole kovin pieni. Asia meni perille toisella huomauttamalla.

 Kolme tuntia myöhemmin palasin paikalle, juuri sopivasti vastaamaan kysymykseen: "Miten te puhuu ruotsi?". Ainoa 20 000  asukkaan kaupungin terveyskeskuksen päivystyksessä päivystävä lääkäri kun oli noin 25-vuotias lähi-idästä Ruotsin kautta paikkakunnalle hinattu poikanen. Hänen kanssaan olisi sitten pitänyt kivusta lähes tajuttoman suomenkielisen kommunikoida ruotsiksi. "Ollettko sinä tulkki? Meillä ei ole täällä tulkki! Minä autta ruotsikieli jos pyyttä nättisti!"  - Oli asiallinen kommentti, kun pyysin äidilleni lääkärissäasiointia varten tulkkia.

 Tämän jälkeen sain vatsani kanssa hinata hänet takaisin seinän viereen odottamaan vuoroaan. Apua ei tarjottu. Siitäkään huolimatta, että tällä kertaa onnistuin hillitsemään itseni, enkä avautunut kielilaista, syrjinnästä saati muustakaan.

 Poistuin paikalta hieman hengittelemään, sillä en juuri pidä paikallisesta TKsta. Tällä välin äiti olikin asioinut lääkäripojan pakeilla, ja sai reseptin. Panadoleja, saatana. Luonnollisesti hinasin edelleen jokseenkin kipeän, valtavan ja hankalan mahani kera pyörätuolin autolle ja takaisin hoitajien möllöttäessä haavit auki toimintaa.

 Raskaus ei ole sairaus, mutta mielestäni vähintäänkin hoitoalalla työskentelevillä luulisi olevan sen verran tapoja, että edes tarjotaan apua. Siitähän voi aina kieltäytyä. Olisin ihan oikeasti ollut eleestä kiitollinen, ei tämän pallon kanssa niin hauskaa ole pyöriä. Olenko toisaalta kohtuuton, jos oletan, että tilanne olisi toinen jos en käyttäisi äidinkieltäni. Toki olen.

 Minä siitä apteekkiin, kun kipu ei luonnollisesti neljän tunnin istumisella ja paperilapulla laantunut. Apteekissa asiakaspalvelija ihmetteli, että mitä helvettiä tähän lappuun on kirjoitettu. Kerroin sen olevan reseptin, joka on juuri haettu päivystyksestä. Rouva kertoi, että lääkemääräyksessä ei ole mitään järkeä. Mitäpä siihen sitten sanomaan. Hän soitteli lääkärin perään, järkeili sopivan annostuksen; kertoi, että näiden ruotsin poikien kanssa saa useimmiten olla aika tarkkana ja oli vaivautunut.

 Että neljän tunnin nöyryytyksen ja odottelun saldo: 500 mg panadoleja. Samaa paskaa saa ilman  reseptiä. Itse en niin lääkkeiden perään ole, mutta kipu on hirveä asia. Ja sen hoito on Suomessa aivan uskomatonta. Onhan tuo nähty.

 Sinänsä olen tyytyväinen siitä, että tajusin jo raskauden ensi metreillä vaatia raskauteen liittyvän hoidon naapurikaupungissa, jossa myös puhutaan äidinkieltäni. Neljä vuotta sitten lapsuudenystäväni kuoli kotipaikkakuntani sairaalassa sektioon. Kuolemantapauksia oli tuolloin muistaakseni puolen vuoden sisällä kaksi. Siis samassa sairaalassa. Terveyskeskuksen toiminnasta puhumattakaan. En ole vielä kertaakaan törmännyt TKssa kotimaiseen lääkäriin. Päättäjät inisevät resurssipulaa ja päivystystoiminta on luovutettu yksityiselle yritykselle, joka halvimmalla hinaa paikalle (yksinomaan Ruotsista) keikkailijoita. Väittäisin, että jos valvira olisi uskottava laitos, saattaisi näiden pätevyyksissä olla huomauttamista.

En tohdi sanoa, että kotimaisuus on tässä asiassa laadun tae, mutta mielestäni vaatimus - tai edes arka pyyntö - että saisi asioidessaan hoitopalvelujen äärellä käyttää äidinkieltään, on kohtuullinen. Kyse ei kuitenkaan ole kylästä, jossa kuuluisin prosentin tai kahden kielivähemmistöön. Meitä on LÄHES puolet.

 Minä olen väsynyt siihen, että kaiken on oltava kielipolitiikkaa. Ja yllättyikö kukaan lauantaisesta uutisesta?

Siirryn vertailemaan - jälleen kerran - vauvavakuutuksia. Johonkin on raja vedettävä - tässä tapauksessa siihen, että lastani en näiden laadukkaiden kunnallisten palvelujen äärelle vie. Nukkumisesta ei näissä kivuissa tule enää mitään. Kannatti juosta paikasta toiseen ja hinata sitä tuolia. Saatan käydä panadolpurnun äärellä. Ilman reseptiä ja suomen kielellä.

Hiki

Mullon ihan karsee hiki. Koko talven on pitänyt palella ja oikein raivolla rakastaa öljy-yhtiöitä pitämällä sisälämpötilaa törkeän kuumalla ja nyt on sitten hiki. Toissapäivänä tosin palelsi, sisälämpötilan tipahtaessa ilmeisesti kylmän yön ansiosta kuuteen-seitsemääntoista. Joka tapauksessa, rintamamiestalo hengittää, olkaamme sille siitä työmaahomealtistuneina kiitollisia. Jatkan siis hikoilua. 

 Koska tunnetusti täyshirsitalo on kesällä ihan järkyttävän kuuma, asensimme alakertaan vuoteen. Kunnon helteillä kun makkarissa lämmöt kipuavat vekkulisti lähemmäs kolmeakymppiä, alakerrassa voi nauttia muutaman asteen alhaisemmista lämmöistä. Oletan, että vauva ei nauti kovin kuumista keleistä. Hätätapauksessa voi muuttaa kellariin, mikä on jokseenkin ankeaa. 

 Yritin viettää seesteistä ja idyllistä sunnuntaiaamua lueskelemalla päivän lehtiä ja fiilistelemällä eilisen sateen jättämää tuoksua. Luin lehdet - molemmilla kielillä. Vähemmistö-enemmistölehden mielipidepalsta on varsin mielenkiintoinen. Saan nostettua verenpainetta mahtavasti tavaamalla paikallisten keskustelua kielensä asemasta (johon Hannu Olkinuora härskisti meni viime viikolla lausumaan sanasen, eikä siis asemaan vaan aseman käsittelyyn), uskonnosta (kyllä vain, aluelehdessä keskustellaan reippaasti kristinuskosta) ja RKP:n puheenjohtajataistosta, joka käy "kuumana". Samaisessa lehdessä julkaistiin eilen (2.6.) nuorille pyhitetty mielipideosio, jossa 9-luokkalainen poika julkaisi tulikivenkatkuisen kirjoitelman turkistarhauksen PUOLESTA. En tiennyt sen olevan mahdollista. 

 Joka tapauksessa, idyllinen sunnuntailehtikatsaukseni meni pilalle, sillä söin liian monta hapankorppua ja kukaan ei keittänyt kahvia. 

 Täytynee hinautua yläkertaan vahtimaan puolison touhuja lastenhuoneen parissa. Tapetti loppui harmillisesti huhtikuussa kesken. Tilasin toukokuun 4. päivä yhden rullan lisää. Se ei ole vieläkään saapunut. Yrittäjä, josta olen kovasti pitänyt ja mielelläni hänen kanssaan asioinut, mainitsi tuolloin toimituksessa menevän kahdesta kolmeen arkipäivää. En enää asioi hänen puodissaan. Harmi. Olisi edes tarjoutunut soittamaan ja kysymään missä tuote viipyy, mutta ei. 

 Tilalle on kehitetty tapetiton ratkaisu, joka on ainakin uniikki. 

 Oksennan, jos joku vielä kerran lausuu sektion yhteydessä: voi miten hyvä juttu. 

Liike

Lapsi ei liiku mielestäni riittävästi. Lasken siis neuroottisena epämääräisten ohjeiden mukaan parin tunnin välein ressukan tahallisia ja tahattomia tönäisyjä. Joka tapauksessa ne ovat vähentyneet. Ahdistaa.

 Omista liikkeistä nyt puhumattakaan. Jos niitä ei tapahdu, ei fyysisesti eikä juuri pään sisälläkään, niin mitä voi odottaa lapselta. Näitä sitten itkiessä.

 Kodin kaaos vituttaa. Puolisolla lisää sairaslomaa (tulehtuneen ranteensa ansiosta), mikä tarkoittaa sitä, etten saa olla juuri hetkeäkään itsekseni kotona. Mitäpä yksin oleskelu ratkaisisikaan, käytän ne hetket useimmiten nukkumiseen. Muutaman tunnin suunnitellulla yksinoleskelulla saattaisi olla jonkinlaista vaikutusta aktiivisuuteen. Sitä ei ole hermostuneen ja olemuksellaan olemassaoloaan anteeksipyytelevän kumppanin läsnäollessa.

 Nukkumisella on paskamainen kääntöpuoli. En millään jaksaisi katsella unia. Tai, mielelläni katselisin vauvalehtien ja -oppaiden mainostamia vaaleanpunaisia happy-unia, mutta omani vietän lähinnä sylkemällä itkevän isäni naamalle. Että hieno ajoitus aivolta alkaa tätäkin traumaa käsitellä.

 Sain oikein pitkät pätkät ohjeita vauvan kanssa harrastamiseen ja aktivoitumiseen entiseltä opiskelutoverilta, jota pyysin palauttamaan minulle kuuluvaa kirjallisuutta. Kantoliinaan vaan ja koirien kanssa harrastamaan ja sitten MLL:n perhekerhoihin ja imetystukiryhmiin ja tutustumaan muihin äiteihin, kotona ei saa homehtua!

 Onhan se toki näinkin, mutta välillä oikein järkyttää miten erilaisissa todellisuuksissa sitä eletään. Toki jo fyysinen ympäristö tekee osansa, mutta entäs loput. Vaikka juoksisinkin kersa repussa paimenessa hurtan kanssa ja osallistuisin joka saatanan kerhoon, jota Folkhälsan ylläpitää (täällä ei ole kuultukaan MLL:stä) ja menisin vielä siihen kunnan kerhoon, joka on kyllä onnistuneesti profiloitunut päihde- ja sossuperheille, olisinko sen terveempi ja onnellisempi? En usko.

 Keskityn siis odottelemaan, milloin tämä paska oikein loppuu.

Tytöt

Kävin aamulla neuvolassa. Vittu että oli kivaa. On oletettava, että mikäli on viimeiset vähintään kaksi vuorokautta viettänyt sängyssä itseään säälien ja itkien ja liikenteeseenlähtö aamulla on ihan kevyesti sylettänyt - neuvolassa on saletisti harjoittelija.

 Ei siinä mitään, kasvatus- ja koulutusalalla ollaan, mutta voisiko asiakkaalta ihan oikeasti kysyä, että sopiiko, että harjoittelija on mukana. Kun ihan aidosti on niitä päiviä, kun ei saatana kiinnosta olla opetuskeissi. Ei kysytty. Kas kummaa. Tietysti voisi kertoa, että kuka on kyseessä ja mitä opiskelee, mutta sekin lienee liikaa. Vedin sitten kunnon shown.

 "No miten menee? Onnistuiko käännös?"
 "Ei onnistunut."
 "No voi, miltä nyt tuntuu?"
 "Vituttaa niin ettei veri kierrä."
 "Ai, harmittaako sua ettet pääse synnyttämään?"

Ettätota. Kuuntelin tytön mikäpelottaajaharmittaa-jankutusta aikani ja sitten sorruin siihen, mihin ei ikinä pitäisi. Tytöttelin. Hyi helvetti. Hävettää. Totesin, että nyt on tytöt sellainen homma, että minä en teidän kanssa ala olojani asian suhteen analysoida, että antaa olla jo.

"Muttakun pitää pystyä miettimään mikä siinä sektiossa tuntuu pahalta."
Joo, varmasti, muttei teinien kanssa.

 Säikähtihän ne ressukat ja ryhtyivät mittaamaan verenpainetta. Sitä oli. Tosi isoja numeroita.

 Ilmoittaessani puntarilla lukemaa hyppäsi terkkatyttö pystyyn ja oli varma, että joku on taas vaihtanut mittayksikön kiloista paunoiksi. Kiitin yrityksestä (joka ilmeisesti oli vilpitön). Reppanaa nolotti. Harjoittelijan kuningasidea oli mitata verenpainetta, kun mamma on makuullaan. Kerroin, että sen verran pahaa tekee selällään pötköttely, että keksipä uusi idea. Koulutettu tyttö mittasi mittanauhalla mahaa oman arvioni mukaan viitisen senttiä liian vähän, mutta samapa tuo. Ei tätä palloa kauan säilötä.

 Pissassa ekaa kertaa ikinä proteiinit plussalla. Mutta minullapa ei olekaan raskausdiabetestä (keskisormia vaan kaikille läskivahdeille) että siirryn mässättyäni juuri lounaaksi seitsemän hapankorppua takaisin sängynpohjalle kelaamaan mikä meni pieleen ja mikä tulee menemään pieleen.

Olo on kuin tammikuussa.

Kasa

Alkaa taas vaihteeksi kasautua ahdistuksen aihetta ja reipas keko hirsiseiniä niskaan. Toki sunnuntain (joka sattuu olemaan vielä puolison syntymäpäivä) voi viettää jonkinlaisessa kippurassa sängyssä itkua pidättäen, mutta ei se ihan oikeasti herkkua ole. Vietin silti.

 Liika on liikaa, neljän seinän sisällä on varsin hedelmällistä kasata pelkoja, ahdistuksia, vitutuksia ja epäluuloja komeaksi torniksi. Ja eiköhän tässä vielä ehdi useampikin tekijä heittää varjonsa muutenkin onnistuneen ja ihanan odotusajan loppumetreille. Jos pitää kuulua ensin siihen kymmenykseen, joka sairastuu raskausajan masennukseen (ja sairastuneista kuinka suuri osuus siihen vaikeaan lajiin), sitten luonnollisesti siihen muutamaan prosenttiin, joiden sikiöltä kaivetaan niskaturvotusta ja uhkaillaan sydänvioilla ja vielä perään ollaan kolmessa prosentissa, joiden kersa ei suostu kääntymään, että sen saisi ilman puukkoa maailmaan, niin on se nyt vittu. Mä en enää jaksa.

 Ja päälle vielä kevyenä lisänä isä, joka oikein vittuillakseen menee kuolemaan 53-vuotiaana, kun ainoa tytär on raskaana. Äidin sisko, joka päättää kehua kusipääksi, kun en suostu puhelimessa kuuntelemaan hänen aina yhtä asiantuntevaa analyysiään tilanteestani oleskellessani osastolla kohonneen verenpaineen ansiosta. Isoisä, joka ei osallistu poikansa hautajaisiin, mutta ajelee harva se päivä pitkin kotikatuani kyttäämässä mitä meillä tapahtuu.

 Kaiketi pitäisi läksiä kotipihan ulkopuolelle, kipujenkin uhalla, kohtaamaan katseita, arvostelua, ihmetystä. Ja kuuntelemaan tyhjänpäiväistä lässytystä ja jeesustelua - todennäköisimmin toisella kotimaisella. Onhan se itsestä kiinni ja oma moka jos mökkiytyy eikä tutustu ihmisiin ja hajoaa aina vain pienemmäksi ja pienemmäksi ja merkityksettömämmäksi. Onhan se saatanan hienoa, että piti pilata elämänsä muuttamalla paikkakunnalle, jossa olen töiden lopettamisen jälkeen tavannut äitini, puolisoni sekä muutamia hoitoalan työntekijöitä. Valmis.

 Katkera ja yksinäinen kusipää. Voi miten hienon elämän tästä saikaan aikaiseksi.

Oloja

Koetin kovasti pohtia, mistä tämänpäiväinen olotila on niin tuttu. Ehkä lähimmäs pääsee kehno, paskamainen krapula - eikä edellisiltana ole edes ollut kivaa.

 Aamusta paineet kohollaan. Väsytti ja kiipesin takaisin nukkumaan. Kävin rekisteröimässä kuolinpesän peräkärryn nimiini, tiskillä entinen oppilas, joka kysyi onko minusta tullut äiti. Olihan se tiski korkea, mutta ei tästä mahasta pitäisi voida enää kovin pahasti erehtyä. Että ei oo tullu.

 Koko päivän on kiukuttanut ja väsyttänyt. Paineet päin persettä heti aamusta. Päätä on särkenyt pienesti ja ikävästi. Päiväunien jälkeen tuli karsee nälkä ja sairaslomaa viettävä puoliso päästeli hakemaan ensiavuksi vietnamilaista mättöä. Sitä tofu med grönsaker tässä on nyt sitten ripuloitu pihalle viimeiset pari tuntia. Ja koko päivän on pitänyt kiukuta erityisesti omalle äidille, joka tarjoitui siivoamaan yläkerran ja loppujen lopuksi kitki ja huolsi puoli pihaa, kun sain hirvittävän reviiriahdistuksen siivouksesta.

 Tekee mieli mennä nukkumaan neljättä kertaa tänään. Myrkytysoirelistasta saan onnistuneesti rastiteltua melkein kaikki kohdat, mutta en nyt jaksa alkaa reagoida asiaan. Hengitys on hankalaa. Ylävatsakin on mehevästi kipeä ja alavatsa kanssa - veikkaan syypääksi silti sitä tofulastia.

 Krapula meni sentään ohi viimeistään parissa päivässä. Koska tämä loppuu?

Lomaan nitistetty

Tulihan se kunnon ahdistus kun hetken malttoi odottaa. Ei juuri huvita tehdä mitään, saati että voisi tehdä, kun kipeää tekee joka tapauksessa. Vituttaa, itkettää ja ahdistaa. Olihan se odotettavissa, mutta olisi voinut jättää väliinkin. 

 Paineet sain komeasti aamusella nousuun, mutta tasoittui keskittymällä pysyttelyyn makuuasennossa. Verenpainetta nosti osaltaan tutustumiseni minulle vihdoin (sosiaalipornonkärkkyjien kehoituksesta tilaamaani) äidinkielelleni käännettyyn dokumenttiin - minusta. Nostaahan se paineita, kun paperillakin ihmetellään, miksi masentunut ei keskeytä raskauttaan ja suhtautuu kehnoon kielitaitoon arvostellen. 

 Koska kotonaluuhaaminen ahdistaa, menen iltasella keikalle. Tosin sillä varauksella, että saan itkuisuuden kuriin. Sinänsä ei kiinnosta paskaakaan, mutta helppoa rahaa on tiedossa. Rahantulo kun jokseenkin ikävästi katkolla ennen kuin kela armollisesti, mahdollisesti minulle äitiydestä maksaa. 

Anjan PM on vaan niin hyvä. 

Joku oli jollekin vanhalle keskustelupalstalle listannut vinkkejä äitiyslomailijan yksinäisyyteen. Kannattaa laitella kotia ja lukea kirjoja, joita on aina pitänyt lukea, mutta tilaisuus on jäänyt uupumaan. (Samainen kirjoittaja suositteli myös lenkkeilyä ystävien kanssa - hohhoijaa). 

 Itse en juuri viitsi lukea kirjoja, joita en aikaisemmin ole lukenut. Ne sisältävät valtavan riskin, että sisältö onkin paskaa. 

 On ilmeisesti hirveän itsekästä ja sairasta edes ajatella, että pahinta mitä voisi tapahtua on, että joutuisin olemaan lapsen esikouluikään sen kanssa kotona. Ei jumalauta. 

Tuulee

Ei saatana, eka lomapäivä - korostan, ettei toki vielä äitiysloma - ja kiristää. Pihalla on kettumainen ilma, vaikka nättiä luvattiin. Onhan se kiva selittää sääkartan äärellä, että on lämmintä, kun puuska tuulee reippaat 20 m/s. Ei oo lämmin. Mitä helvettiä minä loppujen lopuksi olisin pihalla edes puuhaillut? Korjaillut tuulessa paloiksi päätyneen muovisen kompostin?

 Sen sijaan kävin verotoimistossa perukirjan kanssa. Ohjeiden mukaan perukirja on tietyssä ajassa toimitettava verotoimistoon. Neiti Veroneuvoja (tarkistin tittelin ovesta) näytti hämmentyneeltä lasiseinänsä takana, kun ojensin hänelle paperipinon ja tiedustelin, että saako tästä jonkin kuitin, että on perille toimitettu. "Se pitä kyllä lähettä täältä pois", tuumi neiti Veroneuvoja ja selitti vielä perään, että "minä en näistä tietä mitään".

 Minulle tarjottiinkin harvinaislaatuinen mahdollisuus päästä verotoimiston lukittuun käytävään asiantuntijan puheille. "Minä piippa sulle ovi aukki". Rouva Asiantuntija vaikutti harmistuneelta vierailusta, tarttui paperipinoon, tiedusteli kyllästyneenä onko minulla jotain ongelmia asian suhteen. Vakuutin ettei, sillä olen noudattanut verohallinnon verkkosivuilta löytyviä ohjeita kirjan laatimisessa ja kaikki liitteetkin ovat mukana (ei tosin kuitit - eihän niitä tuloveroilmoitukseenkaan teipata). "No me soitetaan sulle jos on jotain ongelmaa". Tiedustelin, että eikö rouva voi saman tien katsoa onko nippu kunnossa kun on vähän muutakin menossa kuin puhelun odottelu (osoitin mahaa). Ei mennyt perille. "No emmäny ehdi, me soitetaan sitten."

 Kiitos valtio tästä huikeasta palvelusta. Toivottavasti saan asioida pian uudelleen. Hienoa, että lakisääteisestä toimituksesta ei yksi virkailija "tiedä mitään" ja toinen ei suostu kertomaan. Eikö näitä vuosittain joka tapauksessa tule käsittelyyn tuhansia?

 Reissun jälkeen söin kasan hyviä voileipiä ja menin nukkumaan. Unien jälkeen söin kipollisen hernaria (miksei mulla voi olla ihania, eksoottisia raskausmielihaluja, joista kihertää ja muistella vuosien kuluttua, että olipa hupsua) ja aion palata nukkumaan. En keksi muutakaan.

 Jännittävää.

Flunssattaa

Kehno olo. Nokka yrittää kuivasti tukkoon, silmät on väsyt, kurkussa kumma möhnä aamusta. Pieni päänsärky ja ensimmäistä kertaa viikkoihin heräsin vasta kellonsoittoon. Outoa. Ehkäpä siis tänään on se viimeinen työpäivä. En ole varma toivonko olotilaan syyllistyvän flunssan, allergian vaiko jonkin muun, (mikä?). Allergiakausi toistuu noin neljän vuoden välein. Perkele.

 Kävin eilen neuvolassa, koska äitipolilta käskettiin käydä siellä. Selevä. Radio odotushuoneessa pauhasi ruotsinkielistä keskusteluohjelmaa eri suomenruotsin murteista; aihe, joka periaatteessa vanhaa lingvistiä kiinnostaa, mutta olo oli kuin ruotsinkielen ylioppilaskuuntelussa (tai vastaavan harjoituksissa). Puuttui vain rasti-ruutuun-vihkonen, josta olisi saanut ruksata vaihtoehdon c) utmaning.

 Neuvolassa osasin muutoin käyttäytyä hyvin. Paineet oli kivasti jokseenkin normaalihkot, turvotukselle en oikein iltapäivästä voi mitään. Lapsen asennolle kuulin ihan uuden ilmaisun (mikä on kai kauniimpi kuin perse-edellä-maailmaan-tarjonta) - jalkatarjonta. Polilta oli lähetetty neuvolaan lappu, mistä tyttö oli innoissaan. Viralliseen lappuun oli tosin kirjattu lähes 500 grammaa lievempi painoarvio kuin neuvolakorttiin, minkä koen hämmentävänä. Voisiko asiakkaalle selittää missä mennään? Onhan tiedonrippeiden keräilyssä toki aktiviteettia kerrakseen, mutta pimennossapitely ärsyttää. Liittynee valtasuhteisiin tai vanhentuneisiin käytäntöihin.

 Joka tapauksessa, paineita on seurattava. Niiden rajuhkolle vaihtelulle ei osattu antaa selitystä (kysyin huvikseni, en selvitystä arvellutkaan saavani). Paineita on siis seurattava, mutta niistä ei saa hermostua, ettei lapsi ahdistu. Totajoo. Minä jättäisin ahdistuskiellot lapsen näkökulmasta mainitsematta - niistä vasta ahdistuukin. Veikkaisin, että tälle kersalle äidin ahdistus on jo normaalitila.

Jonkin tutkimuksen mukaan äidin masennus lisää kehitysviivästymän riskiä 50 prosenttia. En ole vielä mistään löytänyt tietoa, mihin tämä varsinaisesti perustuu? Stressihormoneihin vaiko päihderiskeihin vai lääkkeisiin vai mihin? Uhkailua piisaa, mutta perusteita ei. Kiukuttaa ja nukuttaa.

Luvat kuntoon

Suomi on siitä erinomainen maa, että ihan penskasta lähtien tällä oppii pyytämään luvan asiaan kuin asiaan. Päiväkodissa piti muistaakseni kysyä saako ottaa hyllystä kirjan (päiväkoti oli jokseenkin vanhoillinen ja tunnelmaltaan kireä) ja saako mennä leikkimään. Koulussa opittiin pyytämään kauniisti lupaa vessassa pistäytymiseen, seuraavan tehtävän tekemiseen jne. Sitten päästiinkin jo kotiintuloaikojen venytyslupiin, naimalupaan ja ajolupaan. Sitten on aikuisten luvat.

 Olen melko vakuuttunut siitä, että tämän lapsen jälkeen ainakin oma lapsilukuni on täynnä. Yksi riittää, kiitos. Jos raskaus on alusta loppuun melkolailla helvetillistä ja uhannut myös henkeä, ei mielestäni ole järkevää lähteä uudelle kierrokselle. Lapsi tarvitsee ja ansaitsee äidin, joka on hengissä ja toimintakykyinen. Seudulla tehtaillaan ihan riittämiin lapsia ja väestönkasvu on maailman suurimpia ongelmia. Siispä haluan jättää lisääntymisen tähän. 

 Kun lisääntymisestä on kyse, nousee pinnalle ehkäisy. Jokaisen suomalaisen peruskoulunkäyneen tulisi tietää perusasiat ehkäisystä ja suuri osa tavoitteen täyttää, mikä on mukavaa. Itse olen tullut tulokseen, että hormonaalinen ehkäisy ei minulle osu lainkaan ja näen koko asian jokseenkin epäilyttävänä. Kierukoilla saa ilmeisesti aikaan lisää lapsia ja vähintäänkin vaivoja, ja kondomi, joka on toiminut erinomaisesti viimeiset kymmenen vuotta ehkäisijänä, on omalla tavallaan vaivalloinen (tosin sotkuttomuudessaan mahtava). 

 Haluaisin siis sterilisaation. Siihen tarvitaan kuitenkin lupa - jos on nainen. En ole synnyttänyt kolmea lasta enkä ole täyttänyt kolmeakymmentä, tarvitaan siis useamman lääkärin lupa. Edelliset kohdat täyttyessä, luvan voisi myöntää myös yksi lääkäri. Miehen sterilisaatioon ei lupaa tarvita. 

 Luvanvaraisuus johtuu ilmeisesti siitä, että muutama prosentti operoiduista katuu. No nyyh. Jos ei ole varma päätöksestään, niin ei muuta kuin kierukka sisuksiin. Mielestäni on kuitenkin mielenkiintoista, että nainen tarvitsee luvan - mies ei. Tosin miehistä häviävän pieni osuus teettää toimenpiteen, vaikka se on miehelle helpompi, kivuttomampi ja nopeampi. 

Joka tapauksessa, minä voin päättää vain omasta kehostani ja sen käytöstä (siis lääkärien luvalla). Mielestäni en voi pyytää puolisoa katkomaan piuhojaan, mutta edelleen vituttaa, että viime kädessä luvan naisen lopulliseen ehkäisyyn tarjoaa Valvira. 

 Myös kelalla on mielenkiintoinen lupakäytäntö naisten suhteen. Synnytyksen jälkeen on käytävä neuvolassa näyttämässä toosaa, että saa paperin, jolla saa äitiyspäivärahaa. Anteeksi mitä? Jos todistusta toosan kunnosta ei ole määräaikaan mennessä toimitettu kelaan, rahantulo katkeaa. 

 Selitysten mukaan näin varmistetaan jälkitarkastuksiin osallistuminen. Onko minulla jotenkin vinksahtanut käsitys kanssasisarista vai olenko ihan ulkona? Eikö jälkitarkastus ole järkevä asia, johon suurin osa osallistuu ilman pakkoakin? Tai mikäli ei halua osallistua, tulisiko tarkastusta jotenkin inhimillistää, jotta osallistuminen olisi helpompaa ja miellyttävämpää, eikä taustalla tarvitsisi Kelan heiluttaa ruoskaa. 

 Missä ovat ne Kelan etuudet, joiden takia miesten on käytävä hakemassa lappu lääkäristä? Täytynee perehtyä asiaan tarkemmin. 

Zugang zu den wunderbaren Medikamenten

"Sinä saa syödä lääke", kuului kuin pyssyn suusta ensimmäisellä neuvoläkäynnillä, kun sairastettuihin sairauksiin piti vastata kyllä tai ei tytön niitä luetellessa. Vastasin masennukseen kyllä, tosin korostaen edellisestä jaksosta kuluneen lähes seitsemän vuotta.

"Me laitta sinulle paroksetiini, se hyvä lääke", kertoi aborttia suositellut mielenterveystoimiston setä puhelimessa, puhelun kestettyä kolme minuuttia. (alle sekunnin googletus kertoo, että paroksetiinia EI suositella raskauden aikana käytettäväksi)

"Sinä pelkkä että huono lääke, huono seurantta?", ihmetteli samainen kieli- ja ammattitaitoiseksi katsottu herra.

"Syö enemmän sitä lääkettä", kommentoitiin keskussairaalasta kun valitin lisääntyvää ahdistuneisuutta.

"Lääkäri varmaan nostaa annostusta", ja niin nostikin - koskaan edes tapaamatta minua. En syönyt.

"Kai sulla on jotain varalla, mikä on plan B?" tiedusteltiin neuvolasta, kun vastasin lääkityskysymykseen lopettaneeni mokomat.

"Kai sä tiedät että saat syödä lääkkeitä?" Lääkärinä työskentelevän entisen opiskelutoverin ensimmäinen kommentti, kysyttyään miten raskaus on sujunut.

 Lääkkeitä saa syödä mutta homejuustoa ei. 

Ettätota. On mukavaa mikäli joku saa psyykkiseen sairauteensa apua lääkityksestä. Varmasti tosi hienoa. Helvetin hienoa on meillä muilla, joilla ensinnäkin on lievää angstia raskaudenaikaista lääkitystä kohtaan, ja periksiannettua, käyntiin saatettu lääkitys osoittautuukin kääntyvän itseään vastaan. Mutta meitä ei uskota.

Vaihtoehtoisia hoitomuotoja ei Suomessa ole. Yritin hirvittävän pitkään uskoa ja uskotella itselleni, että lääkitys on hyvästä ja parantaa monen elämänlaatua. Toivottavasti näin on. Terveydenhuollossa masennuslääkkeisiin uskotaan kuin jumalaan, oletettavasti palvontamenojakin järjestetään, tuleehan lääkitseminen halvaksi. En olisi koskaan uskonut törmääväni psykologiin, joka ensimmäisenä on huolissaan siitä, etten käytä lääkitystä. Törmäsin kuitenkin. Unohdin kysyä, missä hän on opiskellut.

Söin aikoinaan seitsemän vuoden ajan SSRI-lääkettä. Mielestäni kaudessa oli ainakin viisi vuotta liikaa. En vain mistään saanut apua lopettamiseen, helpompaa oli uusia reseptiä. Masennuslääkkeethän eivät aiheuta riippuvuutta. Laskin kerran, että tuota lääkettä minulle kirjoitti ainakin kaksikymmentä lääkäriä. Kertaakaan ei ehdotettu edes vähentämistä. Henkilökohtaisesti tapasin näistä ammattilaisista alle kymmenen.

Miten voidaan perustella, että SSRI-lääkkeet eivät aiheuta riippuvuutta jos noin kolmen kuukauden käytön jälkeen lääkkeen lopettaminen oli tuskallisempaa kuin yli kymmenen vuoden reippaan tupakoinnin? Mielihyvä-perustelu ei mielestäni toimi. Eikä mikään muukaan.

Mielisairas-leiman päälle saa kätevästi vielä hankala-leiman, kun kieltäytyy lääkitsemästä myös jälkikasvuaan ja arvostelee lääkityksen onnistumista. Mielestäni on jännittävää, miten paljon tutkimusta tehdään SSRI-lääkkeiden vaikutuksista vastasyntyneisiin, ja tutkimuksia julkaistaan varsin aktiivisesti. Masentuneelle äidille onkin taas helppoa ja hauskaa lisätä syyllisyyskuormaa sinisestä, toimintakyvyttömästä vauvasta hengityskoneessa, kun äiti otti ja antoi periksi hoitohenkilökunnan painostukselle. Ja kyllä me kauhistellaan ja arvostellaan. Samaan aikaan saattaisi olla hyödyllisempää tehdä tutkimusta raskausajan masennuksen vaihtoehtoisista hoidoista, mutta ongelmahan on siinä, ettei lääketehdas saa lääkkeettömistä rahaa. Kyynel.

Opiskeluaikoina, parikymppisenä, ystäväpiiriini kuului enemmän masennuslääkkeitä syöviä kuin lääkkeettömiä. Siinä sitten vertailtiin mitä kullakin on purkissa, paljonko menee päivässä ja kuinka sekaisin menee pää jos unohtaa yhden napin.

Millä nimellä tätä sukupolvea kutsutaan?