Sohjo etc.

Onks tää nyt sitä tehokasta vaunuilua, mitä neuvolasta suositeltiin (kun tiedustelin milloin vatsalihaksille saa tehdä muutakin kuin joskus todeta, että ne oli)?

Kotikadulla. Sohjo jäätyi - vihreää traktoria ei näy. 

Lumi meni jo (toivottavasti se ei lähiaikoina palaa), mutta antoi kivasti esimakua siitä, mitä tuleman taas pitää. Onneksi on ne Kuomat (Prisman lastenosastolta neljä vuotta sitten hankittu, pelittää edelleen), joilla ei välttämättä kaadu, kun voi lisäksi roikkua vaunun aisassa kiinni. 

Pelkään kovasti, että kantamisesta on täällä periferiassa luovuttava talveksi - juuri kun löysin vanhan jättimäisen talvitakkini, jonka alle mahdumme molemmat sisävaatteissa, investoin kantokauluriin (halvempi kuin kantotakki) ja totesin, että homma toimii - jee! Jos en tosiaan lumi maassa pysy pystyssä edes vaunun kera niin kantaminen taitaa jäädä kauppakäynteihin - parkkiksella liinaan ja takaisin. 

Olen muuten hiljalleen oppinut rajoittamaan vauvan ylenpalttista pukemista, mikä on kyllä edelleen haastavaa. Tässä taannoin sulloin sen vaunuun nukkumaan nollakeliin toppahaalarissa, parissa sisävaatekerrassa ja luonnollisesti makuupussissa - ja kansi päälle. Sille tuli aika kuuma. Vetelee hirsiä kuistilla tälläkin hetkellä jalassaan villasukat, päällä fleecehaalari ja makuupussi - ja luukku kiinni. Eli edelleen mahdollisesti liikaa, mutta en sentään tunkenut sitä kahteen haalariin, kuten vielä viime viikolla. 

Mieleni tekisi kipaista reissussa Keski-Suomessa tai pääkaupunkiseudulla, mutta mukavuudenhaluni vie ylivoimaisen voiton. Vaikka automatkasta saattaisi selvitä (ainakin kohti itää), pelkään perilläoleskelun sekoittavan rakastamani rutiinit ja rituaalit niin pahaan solmuun, ettei siitä ikinä toivuta ja menehdymme kaikki univelkaan.

Väittävät reissuilun olevan helppoa ja hauskaa - varsinkin kun lapsen ruokailusta vastaa vielä hinkki, joka on yleensä aina mukana. Kuitenkin on havaittavissa, että tytär on joko herkkis tai me käydään liian vähän yhtään missään, sillä vierailu esmes naapurikylän Paukkuliinin luo saattaa aiheuttaa niin hurjan viriketulvan, että siitä uuvutaan ja kipistellään vaikka kuinka hurjasti. Myönnän, että olemme puolison kanssa lapselle varmasti melko ankeaa seuraa.

Siirryn pesemään keittiön. Sitä ennen käyn vähän tökkimässä kuistilla mahtaako lapsi olla ehkä kuitenkin vähän kylmissään. 

Kalas

On oikein mahtavaa kun on viikonloppu. Olin ajatellut, että voisimme koko perheen voimin käydä etsimässä kyliltä aikuisten talvikenkiä (minulle, päästelen jo ties monettako talvea vapaa-ajalla Kuomissa), laitella yhdessä ruokaa, korjata edelleen yskivän öljypolttimen, siivoilla, löhöillä, nukkua yhdessä päiväunia ja touhuta pihalla.

Alkuviikosta tuli pikkusievä kutsukortti postissa - puolison veljen mikälie-vaimo tykkää askarrella, kun se on tehokas kotiäiti ja sen pojalla on synttärikalaasit. Siellä on sitten puoliso viettämässä lauantaita ja minä yllättäen viilenevässä kodissa kahden vauvan kanssa, kun en saatana lähde puolentoistatunnin ajomatkan päähän kuuntelemaan näiden dialektia, josta en edelleenkään ymmärrä mitään (enkä halua, mulla on hyvä suoritettuna virkamiesruotsista) tai vaihtoehtoisesti jankutusta vauvasta: "Ne on sellaisia pieeeeniäää ihmeeiitäää."

Viime yönä pisin nukkumani pätkä taisi olla kestoltaan ruhtinaalliset 45 minuuttia. Nukuttu aikana 9.05-9.50, kun tytär siirtyi alakertaan leikkimään isänsä kanssa. Lapsi halusi syödä vajaan kahden tunnin välein ja kipisi joka helvetin kerta, kun tutti tipahti suusta - keskimäärin vartin välein. Kolmen aikaan taisin luovuttaa ja vaihdoin sille vaipan, haistettuani muka jotain hapanta ilmassa (tyhjää täynnä). Lapsi nukahti yllättävän nopeasti, mutta minä heräsin kätevästi valvomaan ja pyörimään - toisaalta sitä tuttia oli helpompi ruuvata takaisin suuhun vireämmässä tilassa.

Yleensä en häiriinny siitä, että puoliso ei reagoi lapsen öisiin heräilyihin millään tavalla. Se käy töissä, herää duuniin kettumaisen aikaisin, eikä se pysty lasta ruokkimaan. Viime yönä ihan rehellisesti vitutti, että herra vähän tuhisi (ja röhisi kun olin saamassa unen päästä kiinni) ja kieputtui peittoihinsa syvemmälle, kun itse nostin vauvaa neljättä tai viidettä kertaa tissiin kiinni.

"Kyllä mun on varmaan pakko mennä sinne synttäreille".
"Jaa."

Sylettää, että en annattanut miesparalle, että hänellä on neljän kuukauden ikäinen tytär, jonka luulisi olevan tärkeämpi kuin jonkun gaaddääm fyyraåårsfödelsedagskalaasin. Kun vauva on alle vuoden ikäinen ei minun mielestäni ole pakko mennä yhtään mihinkään; varsinkaan helvetin liukkaalla kelillä, kun kotona olisi esimerkiksi lämmityksestä huolehtiminen pikku askareena odottamassa.

Haluan toki ymmärtää, että puoliso haluaa viettää aikaa perheensä ja sukunsa parissa. Se ei koskaan pakota mua mukaan ja on tajunnut, että en todellakaan ole aikeissa antaa lasta matkaansa. Silti vituttaa luhnata kuudetta päivää itsekseen kotona, kun mitään ei viitsi aloittaa kun valmista ei tule kuitenkaan koskaan (yritin joo leipoa viikolla).

Ystävä arveli, että lapsen levottomuus yöllä saattaisi johtua mahdollisista hampaista. Toisen hinkkini pureskeltu kunto viittaa samaan.

Olenko jo mainunnut, että vihaan talvea.
Huomenna olisi odottamassa parikin työkeikkaa, jotka lupasin hoitaa.Onnistuu varmaan oikein kivasti näillä unilla.

Lapsen hieman kasvaessa aion pitää sille aina koko viikonlopun kestäviä kalaaseja  kaukana kaikesta, että varmasti saan mahdollisimman monen viikonloput pilattua. Koska voin.

Kasvan taas huomenna aikuiseksi.

Imu & hinkki

Viime viikolla vietettiin oikein kansainvälisesti imetysviikkoa. Ei siinä, välillä on ihan hyvä pysähtyä miettimään asiaa, alku kun oli kauheaa, jatko siedettävää ja nyt tohdin väittää, että toimii ihan hyvin. Minua myös hävettää, että tämä laari on löytynyt googlettamalla "kun imetys menee päin persettä". Taidan napsauttaa hakutulokseksi ilmestymisen pois päältä.

Toivottavasti maailmassa suurin osa äideistä on sellaisia, joille imetys on helppoa, kivutonta, luontevaa ja muutenkin letkeää ja ongelmatonta. Ilmeisesti näin ei ihan järjestään ole. En tohtisi ihan kulttuurisidonnaiseksi jutuksi imetyksen onnistumista/epäonnistumista leimata, mutta tohdin hyvin hataralla mutulla väittää, että tiiviit naisyhteisöt ja niissä jaettu vertaistuki ja hiljainen ohjeistus on keskeisessä asemassa.

On muuten kauheaa, kun imetyksen yhteydessä puhutaan onnistumisesta tai epäonnistumisesta. En kyllä tähän hätään keksi vaihtoehtoisiakaan sanasia. Onko sellaisia käytössä? En sanoja käyttämällä halua arvottaa ketään. Ne ovat vain sanoja.

Minä kun raskausaikana tulin hulluksi ja masennuin ja paineistuin ja ahdistuin, jätin imetyksen kokonaan sivuseikaksi äitiyteen valmistautumisessa, jonka pääpointtina oli selvitä hengissä. Loukkaannuin suunnattomasti lapsen edellisellä neuvolakäynnillä, kun terveydenhoitajatyttö ihmetteli täysimetystä,  "suhtauduit niin negatiivisesti imetykseen raskausaikana". Niin, en halunnut lainata häneltä norjalaista videota, joka oli otsikoitu "Imetys. Yhteisen elämämme alku." Otsikosta olisi voinut jättää kolme sanaa pois.

Minä valmistauduin raskausaikana siihen, että imetys ei onnistu. Oletettavasti tajusin epäonnistumisen olevan mahdollisesti niin järkyttävä takaisku äitiyteni suorittamisessa, että epäonnistumiseen on pakko valmistautua. Tohdin myös väittää, että mikäli olisin etukäteen ottanut paineita imetyksestä masennuksen, isän kuoleman, vauvan perätilan ja sektioahdistuksien päälle, niin mitta olisi saattanut tulla täyteen enkä olisi uskaltanut edes yrittää.

Jälkeenpäin olen lukenut imetyksestä paljon. Aluksi tekniikkaa, sittemmin jo suosituksia ja niiden perusteluja. Voi hyvin olla, että jos olisin opiskellut aihetta etukäteen, olisin luovuttanut heti alkuunsa. Läksin siis iloisesti sektioon sillä oletuksella, että sairaalassa on henkilökuntaa, joiden homma on opettaa minulle miten imetetään.

Imetysopastus olikin yksi niistä jutuista, jotka sairaalassa ihan oikeasti toimivat ja käsittääkseni hirveän hyvin. Syynä voi toki olla se, että sitkeästi kilkutin kelloa joka ikisellä syötöllä ja vaadin kätilöä tai lastenhoitajaa auttamaan, tarkkailemaan ja arvioimaan suoritusta sekä selittämään mitä on tapahtumassa, miksi ja mitä siitä seuraa. En olisi välttämättä tajunnut soitella kelloa ellei lapsen verensokeria olisi pitänyt tarkkailla. Haavan kanssa liikkuminen ja siedettävien imetysasentojen hakeminen oli myös tuskaisaa ja kipulääkepöllyssäni vastaanotin apua ihan mielelläni.

Väitän ettei imetyksestä olisi tullut mitään ilman osaston imetysvastaavaa kätilöä, joka oli harvinaisen hyvä tyyppi ja luetteli perustellen perusasioita: yksi hinkki kerrallaan, aina kun lapsi haluaa. Älä lypsä turhaan, lämmitä hinkki vaikka kauratyynyllä ennen imetystä. "Minä en teitä täältä päästä pois ennen kuin homma sujuu ja hyvin." Eikä päästänyt. Tuli tosin ensimmäisen lomapäivänsä aamuna vielä varmistamaan (joo, en usko että vain meitä, mutta oli silti kiva).

Maito nousi hinkkeihin sairaalassa vasta neljäntenä tai viidentenä päivänä leikkauksesta. Arvelin kuolevani. Hössökätilö toi kaalia. Se oli ihanaa. Niistä jumalattoman kovista ja tulikuumista koripallonkokoisista jötköistä lähti melkein sihinä kun iski jääkylmät kaalit päälle. Halusin naimisiin suurehkon, kylmän kaalinpään kanssa. Jos maito olisi noussut kotona, olisi meidän imetys ollut siinä. Vauva ei saanut millään kiinni pinkeästä nännistä, maitoa oli kaikkialla ja mieliala mitä sattui. Hyvätyyppikätilö totesikin, että usein imetys käsähtää juuri siihen, että maito nousee kunnolla vasta kotona ja sitä säikähdetään. (En tiedä - näin hän totesi ja niin meillä olisi varmaankin käynyt.)

Joo. Kotona se riemu sitten repesi yhdessä nännien ihon kanssa. Ajoittain vauva sai juotavakseen varsin vaaleanpunaista maitoa. Kipu oli helvetillinen, mutta suorituspaineissani ja pelätessäni, ettei vauva opi koskaan imemään kunnolla en koskenut rintakumeihin. Jälkeenpäin ajateltuna olisi voinut olla ihan fiksua. Minä vihasin imettämistä. Kipu polkaisi varpaista asti vauvan iskiessä kiinni. Vauva turhautui minun sitä irroittaessa liian pienen imuotteen kourissa. Vihasin puolisoa ja äitiäni, jotka ravasivat ympärillä jankuttaen tuttipullosta. Vihasin neuvolantätiä, jolta ei apua, neuvoja, saati tukea irronnut. Ja välillä vihasin vähän vauvaakin. Ennenkaikkea vihasin itseäni - täästähän kuuluu nauttia ja tämä kuuluu osata.

Vastoin kaikkia arvelujani, iho parani. Haava parani. Hitaasti. Kävi mahdolliseksi syöttää lasta öisin makuuasennosta. Vauvan kasvaessa opettelin syöttämään sitä myös perinteisellä tyylillä sylistä, loputtoman tyynyvirittelyn ja kainalon alta kieputtelun sijaan.

En edelleenkään imetä mielelläni julkisissa tiloissa - toisaalta ei ole ollut juuri tarvettakaan. Kotona homma sujuu mielestäni hyvin - ajoittain sattuu, mutta jonkinlaisen virheanalyysin jälkeen kipu korjaantuu tai hinkki karaistuu. Tuorein hankaluus liittyy hampaisiin. Kynteni osui päivänä menneenä lapseni ikenestä törröttävään kovaan juttuun. Ikenillä on myös ilmeisen hauskaa purra äitiä - tosin onneksi vasta kun massu on täynnä.

Päivisin tytär ruokailee edelleen parin tunnin välein, välillä tiheämmin, välillä harvemmin. Päivällä imetysvälit eivät tosin veny yli neljän tunnin. Yöllä ruokaillaan vaihtelevasti - ajoittain on saatava maitoa viisikin kertaa, viime yönä riittä kaksi.

Luottamus omaan kehoon ja sen toimintaan on ollut vaikea saavuttaa, mutta kyllä tämä rotisko vaan kummasti toimii. En tosin ole osannut ottaa kovin syvää painesta siitä riittääkö maito, siinä olen luottanut vauvaan. Pissaa ja kakkaa sopivassa suhteessa, kasvaa ja on tyytyväinen - täytyyhän sen silloin riittää.

Ennen syntymää hamstrasin kaappiin melkoisen määrän korviketta, joka on jo muuttanut seuraavaan osoitteeseen, jossa se pääsee käyttöön. Pakastimessa on omaa maitoa mahdollisia hätätapauksia varten.

Minulla ei ole tarvetta ottaa kantaa siihen, kuka imettää, miten imettää ja imettääkö lainkaan. Yksikään äiti ei pahaa halua lapselleen ja tekee kaikkensa lapsensa eteen. Toisen tapaa ei arvostella. Imetys on ollut yksi vaikeimpia vastaani tulleita asioita, mutta olen iloinen siitä, että itkin ja huusin ja raivosin ja rasvasin ja lämmitin ja vuosin ja ties mitä. Tämä käy nyt meille. Olisi voinut olla myös toisin, herkästi, ja tuolloinkin olisin ollut mielestäni ihan yhtä hyvä äiti vaikka sitten se pullo kourassa.

Pakki

Joudun nyt sitten perumaan puheitani - vauva ei enää käänny. Se oppi päristelemään, mikä on ilmeisesti paras ja mahtavin taito, minkä vauva voi mielestään oppia. Me puolison kanssa kuivaamme sitkeästi silmälaseja ja päristelemme takaisin. Aamuherätykset ovat hieman aikaistuneet päristelyn ansiosta. Röyhtäily hinkin perään ei onnistu enää sopivan unisena vaan menee päristelyksi ja päristelyn mahtavuuden kikatteluksi, mikä johtaa koko porukan heräämiseen. Voisi sitä kehnomminkin herätä.

Olen joka tapauksessa vakuuttunut siitä, että minun tai kenenkään muunkaan on turha olla huolissaan tyttären motorisesta kehityksestä. Minusta on vaikuttavaa, miten lapsi todellakin kehittyy juuri sille ominaista tahtia. Ja kaikki tämä siitäkin huolimatta, että se ei syntynyt alateitse ja on joutunut litkimään maidon mukana äitinsä verta pikku elämänsä alkutaipaleella.

Kivojen kelien kunniaksi olen haravoinut. Haravointi tuntuu kivasti vatsalihaksissa. Liian täyteen märkiä lehtiä survottujen säkkien hinaaminen ja kantelu ei tunnu kivalta vatsalihaksissa - tuntuu lähinnä erittäin paskamaiselta leikkaushaavassa (sillä neuvolalääkärin huonekalusiirtelykiellolla saattoi siis olla syynsä).

Puoliso on ollut isäntämies ja vaihtanut renkaat kolmeen autoon, säilönyt puutarhan irtokamat vajaan ja korjannut öljypolttimen, jossa oli vikaa. Se on mun miälestä aika hottis kun se äijäilee (edellisessä suhteessa minä vaihdoin renkaat ja rassasin autot, toisen ihastellessa/vittuillessa vieressä).

Siirrymme tyttären kanssa lukemaan ihanaa Kot! sanoo kana - kirjaa. Sille on tosi hyvä päristä.

En liitä tähän kuvaa syksyn lehdistä, lehtikasoista saati talvirenkaista. Päivää pilaa vain se, että meillä on huomenna neuvola.

Kieppu

Lapsen kehitys tuntuu olevan monelle ryppyotsaista kilpajuoksua. Sitä onnistuneempi on äitinä, mitä aikaisemmin lapsi kääntyy ja vääntyy, kurottaa ja karjuu - ja lapsi luonnollisesti motorisen kehityksensä ansiosta erinomaisempi kuin ikätoverinsa. Huono kärjistys, joo. Ei oikein irtoa näillä unilla.

Olen tiedostavana äitinä tiedostanut, että vauvat kehittyvät omassa tahdissaan. Ja toistanut lukemattomat kerrat päässäni mantraa "eikiire-eikiire-eikiire-eikiire", kun tytär karjuu naama punaisena sijoitettuani sen harjoittelemaan sitä viranomaistahojen suosittelemaa vatsallaanoloa. Samaa mantraa olen salaa hokenut sijoitettuani lapsen lattialle VIIHTYMÄÄN, eli pötköttämään pötkönä selällään ja hetken kuluttua vaatimaan viihdytetyksi tulemista.

Koko ajan olen tiedostanut, että luonto oletettavasti hoitaa homman ja laittaa lapsen liikkeelle kun sen aika on. Sitä on vain kovin vaikea hyväksyä.

Tytär täytti maanantaina kokonaiset neljä kuukautta. Kääntyi heti aamulla selältä vatsalleen ja iltapäivällä tukeutui kyynärvarsiinsa. Ei edelleenkään viihdy vatsallaan, mutta kieppuu sitkeästi itsensä ympäri.

Tämä kaikki ainoastaan hoitopöydällä. Lattialla ei hievahdetakaan. Mutta mieti, hievahtaisitko sinä?

Mitä siis opimme? Lapset kehittyvät omassa tahdissaan. Kannattaako ottaa paineita? Ei. Otetaanko silti? Joo.

Silmä

Lapseni toisessa silmässä on kurja kyynelkanavatukos. Se ei kuulemma ole minun vikani ja on muutoinkin kovin yleinen vaiva pikkuisilla, joiden kropan osaset ovat kauhean pikkuisia ja tukkeutuvat helposti. 

 Kyynelkanavan tukkoisuudessa on se kettumainen puoli, että silmä melkoisen herkästi tulehtuu. Siitä huolimatta, että silmää pestään keitetyllä vedellä päivittäin useita kertoja apteekin steriilien pikku taitosten kanssa, se perkele tulehtuu koko ajan. 

Torstaina alkoi möhnää tulla jo ruokalusikkakaupalla. Soitin perjantaiaamuna päivystykseen. Jo raskausaikaana olin aikeissa ostaa lapselle vakuutuksen, projekti jäi vähän kesken. Harkinnassa on jälleen, kalliita ovat perkeleet, ja projektiani hidastaa jokseenkin pahasti se, ettei paikkakunnalla ole yksityistä lastenlääkäriä. 40 kilometriä ei edelleenkään ole paha, muttatota. Maksanko verot ja vakuutuksen päälle vai pelkät verot, joilla palvelun pitäisi pelittää? Ajatus muhikoon. 

Joka tapauksessa, soitin jo tuttuun telefoooonrååådgiiivningiin (instanssissa pyörivä nauha alkaa olla venynyt). Olin aivan häkeltynyt, kun vastannut hoitaja oli varsin inhimillinen, ei pitänyt idioottina, ei laukonut itsestäänselvyyksiä ja totesi jopa, että kyllä äiti aina tietää parhaiten ja huomaa jos lapsella on jokin hätä. (Ei, en laske silmätulehdusta hädäksi, kyseessä oli kuumeilun tiedustelu.) Rouva neuvoi myös, että jos on tarvetta lastenhoidollisille toimenpiteille, pitää mennä vaatimaan lasikopin tädeiltä vapaata huonetta käyttöön. 

 Iltasella lääkärikin oli yllättävän positiivinen tapaus. Osasi suomea ja kerrankin selitti mistä sen silmän kanssa on kyse, mitä sille voi tehdä ja mitä ei voi. Ja mitä tehdään jos ei aukea (emme mieti sitä). Miten nenänvartta kuuluu hieroa, vettä ei kuulemma tarvitse puhdistukseen keitellä ja bakteerin laadunkin selvitti. Arveli tyttären olevan virkeä ja hyväntuulinen - lapseni nauroi ja keikisteli isänsä sylistä. Ei se vieraille yleensä. 

Kaikenlainen pienikin vaiva aiheuttaa luonnollisesti paskamutsioloa. Ennen perjantaista muskaria (voi saaaaataaaanaaaaa, mutta maksoin jo niin sinnillä loppuun saakka, ehhee) pohdin oikein ääneen, että paskamaista läksiä yhtään mihinkään, kun lapsen silmämöhnii ja punoittaa ja viestii koko loistollaan sitä kuinka kehno olen äitinä. Typerää kelausta kuulemma. 

No, kuinka ollakaan ensimmäisenä muskarimuijan suusta:

"Onpa sillä kauhean punainen silmä."

Ilman minkäänlaista pehmentävää rekisteriä äänessä. Otin tietenkin kommentin vittuiluna ja äitiyteni arvosteluna, koska olen univelkainen, vuotavatissinen herkkishirviö. Samainen vetäjä muisti kyllä kehua muutamien vauvojen vaatetusta (taas), ja haukkui opettamansa 8-vuotiaiden ryhmän aamuisen esiintymisen: "Ne lauloi niin huonosti." Kun en halunnut vasta päikkäreiltä herännyttä tytärtäni kiikuttaa peiton sisällä, sain kommentiksi: "Äiti taitaa olla väsy, eikä lapsi." No niin vittu olenkin, mutta MINÄ päätän huudatanko lastani vai enkö. 

Eli kärjistyy taas. Mulla vaan särähtää korvaan, kun arvostellaan pienten lasten esiintymistä huonoksi (rouva muskarimuijan työyhteisö oli ilmeisesti ollut paikalla kuulemassa). Lasten esiintymistä ei arvostella. Tulipa tosin todettua, mitä on musiikkiopiston pedagogiikka ja arvomaailma. Arvelen, että en laita lastani kyseiseen instanssiin isompana harrastamaan yhtään mitään. 

Mistä muuten löytyy kouluikäisille vielä harrastuksia, joissa suorituksella ei ole niin väliä vaan hauskuudella ja viihtymisellä ja itsetunnon ja sosiaalisten taitojen kehittymisellä? 

Olemme myös jälleen rakastamieni kielikysymysten äärellä. Minä en tohtisi mennä opettamaan ruotsiksi ruotsinkielisiä. En tohtisi saksaksi saksankielisiä, enkä englanniksi englanninkielisiä. Lyhyehköt esittely/asiantuntija/tietoiskupläjäykset ovat asia erikseen. "Kun minä en osaa nämä suomenkieliset laulut." Paikallinen musiikkiopisto kuitenkin vakuuttaa palvelevansa väestöä molemmilla kotimaisilla kielillä. Minä olen eri mieltä. Haluaisin nähdä sen tilanteen, jossa suomenkielinen vetää ruotsinkielisille äideille ruotsiksi vauvamuskaria. Sitä ei siedettäisi viittä minuuttia pidempään. Seudulla kaksikielisyyden määritelmä on erinomaisen mystinen. 

Joo, jatkan itseni hillitsemistä. Se on haastavaa, sillä olen kovin väsynyt, väsystä johtuen pöhnäinen ja melko kiukkuinen. Tyttären vaippa on edelliset kolme yötä falskannut huolimatta jättiläiskoon superimukertakäyttömaapallontappovaipasta ja päälle viritetyistä villavaippahousuista. Ensi yönä liitän yhdistelmään vielä jonkin lisäimun. Gaaddääm. 

Vaatteiden ja vaipanvaihdon (noin kello 3.21) päälle on ajoittain hankala nukahtaa. Varsinkin jos pissalätäkkö on syntynyt imeskellessä tissiä, eli saan laiskuuttani vielä nukkua siinä.  

Huuto

Viime yönä meille muutti Huuto. Haluaisin, että se jatkaisi matkaansa, sillä nyt on se tsekkoslovakialainen Nukkumatti käynyt viskomassa kilokaupalla unihiekkaa silmiini ja ratkonut silmäpussit roikkumaan nenän tasolle.

Yhden aikaan tytär vingahteli sivuvaunussaan, pieraisi ja nappasin sen viereeni syömään, kuten satoja kertoja ennenkin. Ei muuten kelvannut. Puoliso luonnollisesti siihen heräili (veikkaan, että koko kortteli heräili), hurtta äityi ulvomaan tahtia ja kaikilla oli hauskaa.

"Mee alakertaan nukkumaan."
"Mä en mee mihinkään."
- tahaton silmien pyörähdys -
"No minä saatana meen sitten. Vittu, aina pitää riidellä."
"Haista sinäkin perse."

Meillä on kypsä ja toimiva parisuhde. Isäntä paineli alakertaan. Vauva huusi. Vaihdoin sille vaipan. Vauva huusi. Lauloin sille. Vauva huusi. Yritin tarjota hinkkiä. Vauva huusi. Tarjoilin tuttia. Vauva huusi. Tunnin huudon perään sain tungettua sille varsin mukavassa tukemattomassa istuma-asennossa tissin suuhun, joka täysin puun takaa maistui ja unikin tuli saman tien.

Lähetimme puolison kera toisillemme anteeksipyyntötekstarit ja herra palasi vuoteeseen. Herätin sen kuudelta, että mee töihin. Ei se kuulemma kauheasti myöhästynyt. Vauva tosin ilmoitteli samoihin aikoihin olevansa nälkäinen. Toisti jo kertaalleen toteutetun kaavan, tosin ilman nukahtamista. Sen se korvasi hymystelykujerteluseurustelulla.

Vielä yhdeksän aikaan yritin tunkea sille tuttia suuhun, että nuku nyt. Kaksi koiraa jalat ristissä herätti lopullisesti.

Tytär on pitkillä päikkäreillä. Miksen minäkin?

Ei mulla oikeestaan mitään...

Olipa jännä viikko. Juuri mitään ei tapahtunut. Meni nopeasti, kuten yleensä. Kolme erinomaisesti nukuttua yötä ja yksi jokseenkin toivoton takana. Muskari parin tunnin päästä edessä; ajattelin antaa sille vielä mahdollisuuden, onhan se viikon sosiaalinen kohokohta.

Muutamia huomioita matkan varrelta:

Raskaus- ja imetysvitamiinipurnu haisee ihan vauvankakalta.

Sadesäällä on vittumaista vaunulenkkeillä. Koirakaan ei arvosta.

Kirjastovauhkoamisesta innostuneena päätin alkaa vaikuttaa yhteiskunnallisesti ja lähetin kirjoituksen paikallislehden yleisönosastolle koskien yllättäen jo aiemmin mainitsemaani lasten laajoista terveystarkastuksista säästämistä. Tarkistin asian vielä parilta tutulta; laitonta on karsiminen ja iskin tekstiin vielä vakuuttavasti lakipykälää mukaan. Luonnollisesti esitin myös muutamia kysymyksiä kuntavaaliehdokkaille koskien lapsiperheiden palveluja ja etuja. En ole päivän aviisia ehtinyt hakea postilaatikosta (siirsivät ne perkele nippuun tien toiselle puolelle, niin on helpompi mönkijällä postia jakaa), joten en osaa varmaksi sanoa hyväksyttiinkö nimimerkkini. Valitsin sosiolingvistististä syistä varsin maskuliinisen pseudonyymin, sillä olen vakuuttunut siitä, että mahdolliset vastaukset eroavat huomattavasti onko kirjoitus allekirjoitettu "äiti" vai "isä". Saatan raportoida mahdollisista vastauksista. Jännää.

Tyttären öinen imeskely on käynyt hieman haastavaksi tämän keksittyä, että myös öisin on mahtavaa pumppailla pienillä pötköjaloilla kohti kattoa ja harjoitella tehokasta kääntymistä. Kun on sitten kesken ruokailun päättänyt pötkähtäen kierähtää esimerkiksi isäänsä päin, pääsee häneltä komea raivari, kun tissi ei olekaan siellä. Saattaa olla, että siirryn joksikin aikaa hinaamaan itseni istuvaan asentoon yösyötöillä. Jos muistan.

Näin lehdessä mainoksen, että kotiin voi tilata kokoomuslaisen. Asia on harkinnassa. Oletan, että HC kokoomuslainen isoisäni, jota en kotiini päästä, ei ole kiertävä kokoomuslainen. Jonkun nuoremman porvarin voisin kyllä ottaa imuroimaan ja luuttuamaan lattiat, lastakin voisi katsoa sen aikaa, että käyn suihkussa. Katon myrskyssä irronneet reunapellit se voisi myös kiinnittää paikoilleen ja tiskata omenasoseenkeittokattilan, johon sose on jämähtänyt kuin betoni. Sitten voisin sen kanssa keskustella sairaslomista ja siitä, miten duunarit ovat laiskoja paskoja ja kovia valehtelemaan.

Menen etsimään Suutarinemännän kehtolaulun nuotteja. Ne on täällä jossain. Että piupalipaupali.

Sumu

Nyt lienee keskiviikko. Samapa tuo. Juuri mitään ei tapahdu, enkä kyllä kaipaa tapahtuvaksikaan. Luonnollisesti on hyvä paineistua siitä, että tämä on ainutlaatuinen elämänvaihe, josta on osattava NAUTTIA! Siis siitä, ettei juuri mitään tapahdu. Onhan se ihanaa ja harvinaista ja ainutlaatuista. Stressaan silti ihan vähän, koska se on minulle luontainen olotila. 

Vääntäydyimme tyttären kanssa sängystä ylös yhdeksän jälkeen. Tytär yritti herätä seitsemän maissa syötyään kolmannen tissillisen maitoa tälle vuorokaudelle (nyt mennään jo viidessä, oujee). Sujautin tutin suuhun ja kerroin, että nyt nukutaan. Nukkuihan se. Olisi nukkunut illallakin. Mysteerihuuto alkoi kello yhdeksän maissa ja päättyi lähempänä puoltayötä. Ei tepsi vikalistan läpikäynti, uudet innovaatiot, annetaansenhetkihuutaajosserauhoittuisi, tissin tarjoilu ja ne sata muuta yritystä. Puoliso sai tyttärensä simahtamaan lopulta hoitopöydälle (se jostain syystä tykkää hengailla siinä), josta lapsi siirrettiin varovaisesti sivuvaunuunsa. 

Näitä on ilmeisesti välillä. Toissapäivänä vauva otti ja simahti sänkyynsä saman tien. Ilmeisesti niistäkin hetkistä on osattava NAUTTIA. 

Yllättävä on itkun mukanaan tuova voimattomuus ja avuttomuus. Kun on laulanut joka ikisen päästälöytyvän lastenlaulun (ja niitä ei ihan vähän tässä päässä ole työkuvioiden vuoksi) kolmeen kertaan ja tuutulaulurepertuaarin vielä useammin ja keikuttanut ja roikottanut ja ruokkinut ja silittänyt ja halinut ja paijannut ja jo hönönä vähän googlettanut että menikö se rikki, iskee jonkinasteinen avuttomuus, joka yllättävää kyllä ei ihan vielä ole yltynyt hädäksi. Jokin takaraivossa muistaa kuiskia, että ei sillä oikeasti ole mitään isompaa hätää: se on sylissä ja sitä rakastetaan. 

Lapsen kiihtyvätahtinen öinen ruokailu aiheuttaa sen, että mulla ei aivo edelleenkään oikein pelaa. Hyvällä tuurilla nukahdan saman tien, kun olen palauttanut tyttären sivuvaunuunsa (josta poden huomattavan kehnoa omaatuntoa, joopa joo). Ajoittain kestää unen paluussa vähän kauemmin. En muista mitään ja jokseenkin yksinkertaiset askareet vaativat huimia ponnisteluja. Kun on tottunut siihen, että voi näppärästi neuloa sukkaa, puhua puhelimeen, lukea uutisia, vahtia keitoksia hellalla ja hoitaa sivussa vähän työjuttuja niin on hieman hankalaa hyväksyä sitä, että kannattaa ihan oikeasti keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Esmes hampaiden pesuun. 

Tekee mieli pistäytyä ulkosalla. Eilen kiekaisimme jälleen pienelle retkelle ja sain poimittua pari desiä puolukoita. Halajan vispipuuroa, jota en ole valmistanut sitten yläasteen pakollisen kotitalousoppimäärän jälkeen. Retkellä havaitsimme kuitenkin kaksi ongelmaa: meillä ei ole mannasuurimoita ja lapsi on hankala paksusta vaatetuksesta johtuen sujauttaa manducan pienennysosioon. 

Että jee. Kelin sen kun viilenee ja pukeutumisongelman äärellä ollaan jälleen. Mitä helvettiä sille pitää pukea? En tosin tiedä mitä itse kiskoisin päälle, äitiyshousut ja huppari tuntuvat kasvaneen ihoon kiinni (ja luulen ajoittain edelleen, että on kesä). Collegehaalari, jonka alle on sujautettu epämääräinen määrä vaaatekerroksia (nyt siis kyse vauvasta) tuntuu kovin vähäiseltä vaatemäärältä. Tilasin Reiman outletista fleecehaalareita (kun en kirpparilta löytänyt ainuttakaan ja oli halavempaa ko marketissa) ja ne on saatana ihan järkyttävän isoja. Innolla odottamani koon 56-alle-puoleen-hintaan-ja-ihan-ok-värikin-haalari vastaa kokoa 68, jossa me ollaan ehkä ensi vuonna. Ei liian isossa vaatteessa mitään väärää, hölmöähän se on pientä ostaa, mutta kantaessa liian iso vaate tuntuu kurjalta. 

Lisäksi. Minkä ikäisenä/kokoisena on syytä lopettaa manducan vauvapienennyslipareen käyttö? Homma on just sopiva ja passeli, mutta neppareita on vaikea saada kiinni, kun tyttären kinttu on niin kovin paksu kaikkine vaatekerroksineen. Jos liparetta ei käytä, valahtaa lyhyt vauvani repussa kovin alas, mikä aiheuttaa viritysongelmia ja selkäkipua ja kipinää lapsen osalta. 

Valmistajan sivuilta löysin tiedon, että vauvan voi asentaa repun pohjalle suunnilleen niihin aikoihin kun siirrytään vaatekokoon 68. Argh!! 

Haluaisin paikalliseen työväenopistoon seuraavat kurssit: Vauvan pukeminen. Vauvan kantaminen. Vauvan ruokinta. Oletan, että näitä asioita on saatettu käydä läpi siinä kammoamassani perhevalmennuksessa, mutta tuntien neuvolapalveluiden laadun, ainakin paikallisesti, kehtaan veikata, että taso on ollut vaikuttava. 

Että näin. Siirryn möllöttämään. Ei mulla muuta. Odotan innolla sitä - kuulemma - kuuden vuoden kuluttua koittavaa aikaa, kun saan taas nukkua vähän enemmän. 

Poni

Heräsin yöllä kolmen aikaan lapseni norminälkävingahdukseen. Kuulostelin hetken, josko se kuitenkin vielä nukahtaisi ja pohdin mahtaako tutti olla lähettyvillä vai onko se ammuttu suusta ties minne.

Muutaman minuutin kuluttua lapseni kuulosti pieneltä, kiukkuiselta ponilta ja tursusi komealla paineella vaipallisen kakkaa. Pieni unipussi näytti puhelimen valossa oikein paisuvan paineesta. Sitten se hymyili. Siis vauva, ei pussi.

Olen ollut valtavan onnellinen siitä, että lapseni ei kakkaa öisin. Meillä ei yläkerrassa ole riittävän suurta lavuaaria pyllypesuihin. Onneksi on niitä rättejä, jotka kannattaa ostaa litilistä. Pirkat varsinkin on ihan paskoja, niitä tulee paketista aina viisi kerralla, vaikka kuinka nätisti koittaisi ottaa.

Toivon, että lapseni suoli ei toimi ensi yönä. Haluaisin nukkua ja se on huomattavasti helpompaa jos ei ole pakko nousta sängystä vaippaa kaivamaan. Tosin, se edelleen ruokailee tunnin, parin välein, että tursuttavaa riittää.

Autostani pamahti laturi, joten matkasimme muskariin Paukkuliinin ja poikansa kyydillä. Tytär oli muskarin pienin, melkein kaikki muut jo käveli tai konttasivat. Nice. Mä luulin, että se on VAUVAmuskari.

Tekee ihan vähän mieli todeta koko touhusta totuttuun tapaan, että VMP, mutta yritän kasvaa ihmisenä ja asennoitua kivasti. Iloisesta asenteesta kun saattaa olla jatkossa ihan iloa ja hyötyä. Että kyllä sitä tunnin viikossa kestää, mutta sen jälkeen on seinä jo pystyssä mun osalta.

Mutta sviddu niitä biisejä: Kävelen, kävelen, kävelen, kävelen, stop. Syksy tulee, puuhpuuh. Keinun, keinun, tilulilulei.

Meillä kuunnellaan onneksi kotona vähän parempaa musiikkia. Ainakin sillloin kun äiti ei saa päähänsä harjoitella kitarointia.

Luovutuksen tulos

Ei mennyt kuin viikko ja sain vastauksen neuvolasta. Kovasti kun ovat kehuneet mielellään vastaavansa sähköpostikyselyihin mahdollisen luppoaikansa puitteissa, olen mielelläni tarttunut mahdollisuuteen sen sijaan, että jonottaisin heille puhelinaikaan (jolloin me emme ole hereillä, saati puhevalmiudessa). Olisi edes jonotustoiminto jollain nastalla jonotuskilkuttelumusiikilla (kiitos Sonera, kun pilasit Daven Pienen ja hennon otteen, kun sitä vuosia takaperin kuuntelin puolitoista tuntia loputtomalla repeatilla eikä nettikään pelannut) sen sijaan, että luurista pääsee tuut tuut, mikä aiheuttaa omat kommervenkkinsä.

Tiedustelin siis peloissani mitä tehdä loputtomalle nuhalle ja köhälle, ja milloin on virallisen käytännön ja ohjeen mukaan turvauduttava lääkärin apuun.

Neuvolantytön mukaan siis nuhaisen ja yskäisenkin vauvan kanssa kannattaa herkästi matkata päivystykseen. Sinne voi jopa soittaa, jotta tietävät, että ollaan tulossa. Jos päiväsaikaan päättää lähteä nauttimaan palvelusta, niin on oikein mahdollisuus saada lastenlääkäri paikalle. Selvä.

Hieno homma. Yritin keittää vastaukseen jotain kivaa ja ympäripyöreää sen sijaan, että olisin tiedustellut mahtaako päivystyksen henkilökunta jo nykyisin olla valviran leimaamaa ja mahdollisesti edes parin sanan verran suomenkielentaitoista. En myöskään kysynyt miksi siinä päivystyskopissa istuu aina keskimäärin seitsemän hoitsua, joista kukaan ei tule sieltä koskaan pihalle. En muistanut kysyä onko seudulla yksityistä lastenlääkäriä lähempänä kuin 40 kilometrin päässä.

En ajatellut hinata nuhaista tytärtä tk:n äärelle. Se ei ole kuumeinen eikä kovin kiukkuinenkaan.

Ahdistuin kyllä ajatuksesta ihan hirveästi. Mitä sitten tapahtuu, kun on oikeasti hakeuduttava sairaanhoidon äärelle, kun luottamus alaan on edelleen vahvasti nollan tuntumassa. Täytyy pysytellä terveenä. Itsehän sairastin lapsena vain useita kymmeniä korvatulehduksia.

Mutta vastauksen sain. Jännittävää.

Nuha

Tyttärellä on nuha. Se on kamalaa. Lienee saanut tartunnan isältään, jonka yllätin niistämästä muutamia päiviä sitten.

Yöllä nokka oli kauhean tukossa ja aiheutti meteliä. Itse metelinokan unia ei tilanne juuri häirinnyt. Sen äiti vähän itkeskeli huoltaan mm. tukehtumista koskien ja valvoi ajoittain puhelimenvalossa hengitystä tarkkaillen.

Vauva otti ja nukkui koko päivän. Huolestuin lisää. Parhaimmillaan se pysyi hereillä kymmenisen minuuttia ennen simahdusta. Ei leikkiä, ei hassuttelua, intensiivisestä vuorovaikutuksesta puhumattakaan.

Puolison tullessa töistä olin jo varma, että tytär on rikki. Kuumemittarin kanssa sähläys ja tulosten arviointi googlen avulla osoitti normaalilämpöä.

Seurusteluhetki isin kanssa päättyi mahtavaan pörinään pöksyissä. Lapsi tursusi kakkaa tunnissa neljä vaipallista ja virkistyi huomattavasti. Helpotti.

Että meinasin sitten hyökätä päivystykseen nuhaisen ja kakkaa hautovan lapsen kera. En hyökännyt. Olen varsin tyytyväinen päätökseen. Heti kun tottuu hetkeksi lapsen tiettyyn käytökseen ja rutiiniin menee koko homma ylösalaisin ja siinä sitten tutistaan epävarmana ja hädissään, kauhuissaan siitä mitä vaurioita vauvalle nyt on aiheutettu. Paras olisi siis totutella siihen, että mikään ei päde - paitsi hetken.

Tytär on pesulla isin kanssa. Nuha vaivaa edelleen, mutta hauskaa kuuluu olevan.

Kaipaan edelleen jotain vouhotettavaa.

Päiväuni

En osannut ja nyt ollaan ojassa ja allikossa jne.

Päiväunia voi nukkua:

1. Sylissä. Asennolla ja mahdollisella liikkeellä ei väliä.

2. Manducassa. Liikettä on oltava.

3. Caboo-liinassa. Liike pakollinen.

Päiväunia ei voi nukkua:

Kaikki muut paitsi edelliset. Kiva.

Onneksi näitä on tää yksi vain. Kyllähän sitä kantaa. Helteellä se tosin ressukka ui äitinsä hiessä.

Päiväuniaikaan onkin näppärä lenkittää koirat, asioida kirjastossa ja koluta kirppareita. Kolmatta tuntia katuja laahustaessa hieman jumii pohkeissa ja päkiöissä, mutta karaistumista on havaittavissa.

Näin. Kaipaan vouhotettavaa.

Kilahti - taas

Tytär täytti kaksi kuukautta. Se on mielestäni aivan hirveän paljon, tosin jokseenkin häviävän pieni pätkä keskivertoihmiselämää.

Sain merkkipäivän kunniaksi kuningasidean - kutsua puolison sukulaiset kerralla lasta katsomaan. Aikarajoituskin asetettiin. Muuten hyvä, mutta ennen väen saapumista väsähdin totaalisesti. Takana levoton yö ja painajaisia, päälle karsea hiki ja vot! emäntä ihan pihalla.

Puolison äidin kumppani erehtyi hassutellen tiedustelemaan milloin perheenlisäykselle saapuu jatkoa.

Jos joku löytää jostain mun itsehillinnän niin saa laittaa tulemaan. Ois kiva nähdä sitä taas. On vähän ikävä.

Kerroin vähemmän hillitysti ukolle, mitä mieltä olen mainitun asian tiedustelusta. Ja ettei paljon naurata. Ja että minun kodissani ei minulle puhuta näin epäkunnioitavasti. Ja vähän päälle.

Herra poistui paikalta. Tunnelma oli mahtava.

Että urani kusipäänä senkun jatkuu. Pelottaa, että eristän tyttären isänsä suvusta. Omastani pidän lapsen erossa tietoisesti. Lapsi kuitenkin tarvitsee ympärilleen mahdollisimman paljon rakastavia ihmisiä.

Ettätota. Onneksi ei tarvitse järjestää ristiäisiä.

Huomenna aion lopettaa äitiysloman suorittamisen ja etsiä sen itsehillinnän jostain. Yli kolmen tunnin unet saattaisivat olla avuksi.

Pelko

En ennen lapsen syntymää uskaltanut edes ajatella sen elämää kohdun ulkopuolella. En antanut itselleni lupaa - tunnetasolla - suunnitella ja haaveilla vauva-asioita. Pelkäsin, että se kuolee tai vähintään vammautuu tai on valmiiksi sairas (sitähän ahkerasti lupailtiin ammattilaisten taholta). Toki hamstrasin tavaraa, järjestin kotia ja viimeisinä viikkoina uskaltauduin jopa juttelemaan mahalle. Silti kielsin itseäni iloitsemasta liikaa etukäteen.

Kun lopputulos on terve, sievä, pieni höntti, jota rakastaa ja suojelee ja ihmettelee ja hämmästelee on luonnollisesti seuraava askel ryhtyä pelkäämään jokaista lapsen tulevaisuudessa kohtaamaa vaikeutta, mielipahaa, pipiä, pettymystä, tuskaa, konfliktia ja ties mitä. Vältän parhaani mukaan ajatusten harhailua pelkoon tulevasta. Kerrankin on hauskaa elää hetkessä, nimenomaan hetkessä, käytännössä imetyksestä ja vaipasta toiseen (päivisin tasan kahden tunnin kierrolla).

Olen yllättynyt siitä, miten vähän pelko on osana elämää. Pystyn suhtautumaan pikku nuhiin ja köhiin ja murinoihin jokseenkin rationaalisesti. En enää heräile tarkistamaan mahtaako lapsi olla elossa, kun se on nukkunut ääneti jo 50 minuuttia. En vahdi lapsen touhuja isänsä kanssa, olen jokseenkin vakuuttunut siitä, ettei se mene ajoittain epävarmassa kyydissä rikki. Niillä on sitäpaitsi ihan omat jutut keskenään.

Pahin pelko liittyy siihen, että tulisin uudelleen raskaaksi. Pelko on aivan jumalattoman kova. Puolisolle on ilmoitettu, että on aivan turhaa yrittääkään puolta metriä lähemmäksi ilman kortsua (mielellään kahta tai useampaa). Mihinkään ehkäisyyn on vaikea luottaa, vähiten imetykseen (mikä olisi lähinnä tyhmää).

Raskausaika oli kauheaa. Psyykkisesti ajoittain sietämätöntä, kivun kanssa saattoi (ainakin jälkeenpäin ajateltuna) elää, kun oli toivoa että se joskus loppuu.

Sektio oli niin hirveä, että edelleen tekee mieli vain itkeä ajatellessa koko spektaakkelia. Fyysisesti sen sieti, vaikka spinaalipiikki ei ottanut onnistuakseen (yli kymmenen yritystä), jälkeenpäin kipu oli käsittämätön (varsinkin kun lääkkeitä ei saanut - olisi pitänyt osata pyytää, mikä unohdettiin mainita jne.).

Psyykkisesti leikkaus oli järkyttävän raskas. Niin raskas, etten suostu vastaavaa enää läpikäymään. En sano, että leikkaus olisi yhtään kivuliaampi tai kamalampi kuin alatiesynnytys, mutta väitän, että nimenomaan päänsisus olisi päässyt vähemmällä, kun olisi ollut edes mahdollisuus vähän luonnollisempaan tapahtumaan.

Minua inhottaa, että lapseni syntymää ihmetteli kymmenkunta ihmistä, joista suurin osa esitti kommenttinsa ääneen syntymän hetkellä: "Onpa se iso!" "Onko se poika?" "Mikä se on?" "Ai, se on tyttö!" "Onpa hassu pää!" Ja minä sain ihmetellä lasta noin 30 sekunnin ajan, kunnes se vietiin pois. Eikä kukaan tuonut sitä heräämöön, saati kertonut miten se voi, vaikka kyselin. Eikä se päässyt isänsä paidan alle lämpimään, vaikka niin luvattiin.

Eihän tuollakaan mitään väliä enää ole, eikä suurtakaan vahinkoa ole tapahtunut, mutta koko touhusta jäi jotenkin kusetettu olo. Eikä ihan vähänkään. Liukuhihnahommaa, väki tekee työtään, mutta pieni kunnioitus ja herkkyys olisi tehnyt asioista siedettävämpiä. Ehkä. Koko ajan minulla oli olo, että olen jotenkin kaikkien tiellä.

Pelko lienee luonnollinen. Olisi toki mukavaa, jos se joskus lievenisi tai muuttuisi. Ehkä juuri raskauspelko siirtyy syrjemmälle, kun uusia pelon aiheita syntyy matkan varrella.

Silti väitän, että meidän lapsilukumme on nyt täynnä.

Tilanne

Elämä tasainen. Suurempaa vouhotettavaa ei ole. Muutamia huomioita toki matkan varrelta.

Lapseni kakkasi tänään mahaani. Kaikki tapahtui kovin äkkiä. Olimme pesulla. Sinänsä olen hurjan iloinen kakasta, sillä sitä on ähisty tulemaan puoli kuudesta aamulla. Onneksi on, sillä puoliso ei osunut uuden puhelimensa torkkunappiin, mutta tyttären aktiivisen piereskelyn ansiosta hän myöhästyi ainostaan 25 minuuttia työmaaltaan. Normiherätys kun on kello 5.15. 

Jännittävää kakassa oli se, että se läpäisi yhteensä neljä kerrosta kangasta. Tämä siksi, että käytän edelleen (kotona) äitiyshousuja, koska ne on niin mahtavat! Normitkin mahtuu päälle, mutta miksi kokea kiristystä, saati nostella pöksyjä ajoittain, kun ne voi kiskaista kainaloon saakka ja antaa kaiken muun roikkua. 

Kävin eilen pankissa sulkemassa isän tilejä ja avaamassa tyttärelle ihan omaa tiliä. Henkilökohtainen pankkineuvojamme on mahtava. Itse asioinnissa meni noin viisi minuuttia, mutta hänen kerratessaan lastensa ja lastenlastensa syntymiä meni tovi jos toinenkin. Toivoisin, että kaikilla olisi yhtä ihana Henkilökohtainen Pankkineuvoja. "Sitten me tultiin sairaalasta kotiin ja mulla oli kaksoset. Mä laitoin ne siihen sängylle ja otin vaatteet pois niiltä ja sitten mä istuin tuoliin ja itkin, että mitä näille nyt pitää tehdä. Gösta luuli, että nyt mä menin rikki." 

Tyttärelle ei voitu tehdä tiliä, sillä hänen nimensä, saati olemassaolonsa ei löytynyt tietokoneelta. Ei edes maistraatin järjestelmästä. Huolestuin ja soitin tänään maistraattiin, josta vakuutettiin, että lapsi on olemassa ja sillä on nimikin. Mahtavaa. 

Pankkikeikan jälkeen päätimme puolison kera käydä koko perheen voimin naapurikaupungin Biltemassa. Aktiviteetit periferiassa ovat näet jokseenkin rajalliset. Paikalliseen kalasatamaan esimerkiksi ei ole rakennettu kivaa kahvilaa. Lähimmässä kalasatamassa on iso pakastin, josta voi ostaa silakkaa. 

Tuumasta toimeen siis. Lapsi kaukaloon, maailmanlopun hoitolaukku olalle ja relluparan nokka kohti pohjoista. Pääsimme kivasti ukkosmyrskyn läpi paikan päälle ja viritin tyttären liinaan. Se sai raivarin. Kellonajasta päättelin, että se saattaa olla nälkäinen. Olihan se. Yleensä maksimissaan kymmenen minuuttia ruokaileva lapsi päätti vedellä puolisen tuntia herkkua tissistä naamariin auton etupenkillä. Puoliso kävi shoppailemassa ja minä väistelin teiniautoilijapoikien katseita ja hymyilin kiltisti ohikulkeville rouville, jotka soivat meille hyväksyviä katseita osoitellen puolisoilleen, että kato miten pieni pikkuvauva. Oli tosi nastaa. 

Lienee paras huomauttaa, että seudulla nimenomaan kurkitaan toisten autoihin. Julki-imettäminen on perseestä, mutta myönnän, että helpompaa kuin huutava lapsi kainalossa, pullo toisessa ja tuttelipurnu hampaissa liikennemyymälään kirmailu. Saatan toki olla väärässä. 

Tytär ei halua nukkua päiväunia - tänäänkään. Siispä improvisoin sille viihdekeskuksen työhuoneeseen, että saan roikkua koneella. 

Virike. Pahviloota ja post it-lappuja. 

Tarkastettu

Meidät on tarkastettu. Minun ja tyttären tila on hyväksyttävä. En tiedä jaetaanko tässä yhteydessä kiitettäviä arvosanoja.

Lääkäritäti oli yllättävänkin asiallinen, paitsi:
"Kirjoitanko sulle masennuslääkereseptin?" Olimme vaihtaneet yhteensä kolme lausetta, mukaanlukien onnittelut lapsesta ja kiitoksen onnitteluista.

Jouduin siis taas vakuuttamaan etten ole masentunut. Syntymän jälkeen on päälääkkeitä tarjottu nyt laskujeni mukaan viisi kertaa. Eri tahoilta. Voisi olla rakentavampaa tiedustella ensin vointia ja mielialaa, ja vasta niiden perusteella arvioida lääkityksen tarvetta.

Vääntöä tuli myös ehkäisystä. Ilmoitin, että hormonaaliset ja kierukka ovat poissuljettuja. "No entä hormonikierukka?" HALOO?
"Mitä ehkäisyä käytitte ennen raskautta?" No ei mitään, Sherlock.

Lapsi on kunnossa, kasvaa kauhean kovaa vauhtia, eikä kitissyt, itkenyt tai karjunut kertaakaan koko seikkailun aikana. Hauska on luonteeltaan mielestäni hän. Joka päivä hauskempi ja jännittävämpi ja ihmeellisempi - ja rakkaampi.

Tylsää?

Meillä on jokseenkin tasaista. Nukutaan, syödään, seurustellaan, syödään, nukutaan jne. Välillä on pistäydytty jopa kodin ulkopuolella.

Kodin ulkopuolella on ajoittain jännittävää. Siksi olemme liikkuneet paikasta toiseen perheyksikkönä. Äiti ajaa, iskä ja tytär matkaavat yhdessä takapenkillä. Tämä siksi, että olen niin järkyttävän erinomainen kuski, etten kestä istua puolison kyydissä.

Torstaina vierailimme seudun puutarhamyymälöissä. Tuloksena tyhmin aivopieru ikinä. Istutusloota koirankopin katolle. Inspiroiduin hirvittävästi jostakin ALAN lehdestä.

Lopputulos on ehkä vähän säälittävä, tavallaan jopa hellyyttävä. Saavutuksista komein oli tässäkin prosessissa se, että imetin taimitarhassa, eli poissa kotoa. Koen asian melko vapauttavana. Yes, we can.

Arvelen, että kulman takana vaanii uusi kriisi. Elämä on tasaista, lapsi kasvaa ja kehittyy, parisuhde on hengissä, koti pystyssä ja jokseenkin siisti. Sosiaalista elämää ei ole, muttei sitä ollut ennenkään. Jonkin on pakko kohta käsähtää niskaan - nyt on liian hyvin.

Taimisto on muuten ruotsiksi plantskola, mikä on mielestäni söpsöä.

Puhelimen blogger on rasittava.

Kirkastuu

Eilen oli hauska päivä. Vauva oli kovin hyvällä tuulella. Äiti myös. Ei tehnyt mieli rutista turhuuksista saati mitättömyyksistä. Kolmeen otteeseen falskannut vaippakaan ei rieponut muita kuin pissassa lilluvaa tytärtä.

Tekee mieli hinautua ulos puutarhaa rassaamaan. Mahdollisesti jopa suunnata perenna-aleen. Koirankopin, jota vain kissat käyttävät, katolle voisi nikkaroida ja säätää istutuslootan. Saattaa tosin olla, että vetäydyn ainoastaan unille.

Kaipaan kovasti selitystä mielialan hirvittäville vaihteluille. Miksi päivittäin heittää maailmanlopusta ihan kivaan? Ja jokseenkin ennustamatonta on vaihtelu. Onko syy hormonaalinen vaiko välittäjäaineistoissa vai ihan vaan kehnossa luonteessa? Loputon tasaisuus ei toki ole kenellekään hyväksi, mutta ääripäissä eläminen ottaa pidemmän päälle jokseenkin koville.

Huom! Suosittelen varomaan äitiyspakkauksen lämpömittaria. Meillä se kesti ainakin viisi käyttökertaa, kunnes väitti eilistä stanankuumaa kylpyvettä 35 asteiseksi. Saman mittarin mukaan kylppärissä on tänään 15 astetta lämmintä. Mittari muutti roskiin. Kiitokset laadusta sinne kelaan!

Neuvola ja rokotuksista

Vielä tulee päivä, jolloin en koe tarvetta avautua neuvolakäynneistä. Se ei ole tänään. Mutta neuvolassa käytiin riisumassa lapsi alasti ja pukemassa sille vaatteet takaisin. Vasta lopuksi pääsi huuto.

Mikä helvetti mua vaivaa, kun en pysty suhtautumaan asiaan tukipalveluna vaan koen touhun kyttäyksenä?  Yritin tosin tiedustella, mitä tehdä vauvan punaiseksi hautuneelle kaulapoimulle. Täti ei tajunnut ja kertoi hormoninäpyistä, kunnes totesin, että nyt ei olla samassa asiassa ja lapsen näpyt ei ole ollenkaan niin pahat kuin viikonloppuna.

Napaa se rassasi taas ja kortin mukaan lapsi on virkeä tyttö, vaikka se reppana oli kaikkea muuta kuin virkeä. Kehno arvio mielestäni.

Puolentoista viikon kuluttua on mentävä jälkitarkastukseen. Samalla tarkastellaan lasta. En saanut kysytyksi pitääkö tohtorille esitellä toosa, kun sieltä ei ole mitään ulos punnattu. Pissata kuulemma pitää ja painoa mittaavat sekä äidiltä että lapselta. Eikö tämä koskaan lopu? Onneksi rumbasta saa varmaankin sen tärkeän lapun kelalle, että saa nauttia ruhtinaallista vanhempainrahoitusta.

 Samassa yhteydessä täti aikoo aloittaa lapseni rokotusohjelman. Kuuden viikon iässä, sillä kuusi viikkoa on raja rotavirusrokotteelle, joka yleensä annetaan kahden kuukauden iässä. Tiedustelin kyllä miksi rokotteelle on asetettu ikäraja. Minulle kerrottiin mitä vastaan rokote on kehitetty. Alan epäillä, että ilmaisuni on pielessä. Täytyyhän sen olla kun mikään ei mene perille ja täti on kuitenkin suomenkielinen. Voin tosin päättää rokotteesta vasta paikanpäällä. Hienoa.

 Rokottaminen on seudulla ollut jo jonkin aikaa hyvin ristiriitaisessa maineessa. Tarkkoja lukuja en muista, mutta muutamissa seudun kylissä jopa puolet lapsista jätetään rokottamatta, mikä on aiheuttanut jo jonkin verran sairastelua. Kaupungissakin taisi rokottamattomien osuus olla kymmenissä prosenteissa.

Rokottamatta jättäminen paisui syksyllä niinkin suureksi, että THL lähetti asiantuntijoitaan pitämään oikein tiedotustilaisuutta asiasta kiinnostuneille. Olin paikalla työn puolesta. Kaksikielisessä tilaisuudessa ensin itsensä esittelemättä jättänyt terveyskeskuksen johtava lääkäri kertoi taudeista ja rokotuksista yleistä asiaa - ruotsiksi. Myönnän, että jokseenkin haastavaa oli asiaa seurata, kun ei ole tautisanasto kovin hyvin hanskassa. THLn tutkija kertoi tämän jälkeen ruotsiksi, miten rokotteita kehitetään ja viimeisenä THL:n varsin mainio Hanna Nohynek puhui suomeksi siitä, miksi rokotetaan ja mikä siinä sikainfluenssatouhussa meni pieleen. Harmillista oli se, että Hanna puhui asiaa rehellisesti ja hyvin, mutta paikallinen väestö ei asiaa ymmärtänyt - kielen takia. Kas kummaa.

 Asiasta saa olla mitä mieltä huvittaa, mutta minun lapseni rokotetaan. En millään viitsi ottaa riskiä, että näiden rokottamattomien takia tartuntataudit leviävät myös meille. Minä en myöskään halua, että lapseni tartuttaa jonkun, jonka immuunipuolustus on niin heikoilla, että häntä ei voida rokottaa. Seuraukset kun saattavat olla kohtalokkaat.

Sivuvaikutuksia on - vakaviakin - eletään sen mukaan mitä tuleman pitää. Täyttä suojaahan ei kukaan voi taata. Riskeistä on hyvä olla tietoinen, mutta lähdekritiikkikin on suotavaa; seikkaili sitten sen huhhuh.info-sivuston syövereissä tai viranomaisten virallisilla tiedoilla.

Muutaman vuoden ajan tuli ihan kotimaassa paiskittua töitä niiden kanssa, joita ei rokoteta, kun ei ole millä rokottaa. Tuli tubit ja poliot tutuiksi.

Hankalaa.

Lapsi on kasvanut viikossa reilut 400 grammaa. Saanee riittävästi ravintoa.