Maailmanloppu

Eilen oli aidosti raskas päivä, mutta pahin ahdistaa niin että sitä on vaikea kuvailla. Ehkäpä näin on selkein:

iTunes omalla koneella ei suostu synkronoimaan mun uutta puhelinta. Puolison koneella onnistui. Kriisi.

Jos ei ala toimia ja käy, kuten alla, niin se on sitten meiltä lähtöisin.

Vika lienee minussa...

Vierailin neuvolassa. Onhan siellä vierailtu, tanssikuviot alkavat olla selvillä. Mikään muu ei. Olenkin tänä aamuna saanut kuunnella muun muassa äitipolin sekä paikallisen laboratorion moitteet neuvolan mokista, mikä mielestäni on hieman kierteistä.

 Olin kerrankin ylpeä itsestäni, kun en pahemmin edes  vittuillut tyttöparalle vaan pakotin itseni suhtautumaan äitiarviointiin kylmän rauhallisesti - ilman muuta se kostautui. Tiedusteluni synnytystapa-arviosta kuitattiin sanomalla, että soita itse äitipolille. No, minähän soitin ja sain haukut, kun ilman lähetettä soittelen. Kun kerroin, että ihan kehotuksesta asialle ryhdyin, tuli huuto, että tänne tullaan vain lähetteellä! Sinänsä ristiriidassa saamieni ohjeiden mukaan, mutta kiva, että asiakkaalle pitää oikein puhelimessa korottaa ääntä itsestäänselvyyksistä. Kovin jäi kiva ja luottavainen olo.

Sokerirasituksen kanssa oltiinkin taas oikein asian äärellä. Ensimmäisessä rasituksessa kävin toki, koska painoa on kamalasti ja riskiryhmässä istutaan, syvällä. Tulos oli normaali. Eilen opinkin, että kakkososuuden aika olisi ollut viikoilla 24-28. Minulle ei ole asiasta mainittu enkä ole asiaan itse huomiota kiinnittänyt. Noh, rasitukseen on kuulemma mentävä, vaikka jonotusaika paikkakunnalla on suunnilleen kolme viikkoa. Minäpä aikaa soittelemaan ja sain huudot laboratoriontädiltä, kun en oikeaan aikaan litkua ja neulaa ole saapunut nauttimaan. Kerroin, että minulla on ollut hyvin vähän vaikutusmahdolisuutta asiaan, jolloin rouva hieman rauhoittui ja suostui  närkästyneenä antamaan ajan. Kiitin nöyrästi.

 Luottamukseni hoitoalaan senkun notkuu. En ilmeisesti kertakaikkiaan osaa suhtautua alaan asiallisesti. Kun vaatii jotain - saa paskaa niskaan. Kun yrittää luottaa touhuun - reisille menee. Mitään peruuttamatonta ei ole toki tapahtunut, mutta koneiston edessä saa koko ajan olla hämillään ja epävarma. Ehkä nöyristely olisi kelpo ratkaisu, mutta se on minulle kovin vaikeaa. Kohtaan mielummin ihmiset samalta lähtöviivalta.

 Arvelen, että synnytän kotona saunassa. Siellä saa sentään huutaa. Eikä ole koko ajan joku pelottelemassa seuraavalla suurella vauvaa tai minua uhkaavalla möröllä.

Laatu

Ahdistus on sanana ja ilmiönä kovin mielenkiintoinen. En ole edes varma olenko virallisesti ahdistunut, kun oletan, että ahdistaa niin ettei yksinkertaisinkaan toiminta onnistu. Oletan kuitenkin, että toimintakyvyn heikentyessä, paljon puhuttu elämän laatu heikkenee. Laadulla kun on merkitystä asiassa kuin asiassa, tosin harvoin kerrotaan, miten nimenomaan elämisen laatuun voidaan asiallisesti puuttua.

 Myönnettäköön, että tästä on saatana laatu kaukana, niin itseni kuin puolisonkin kannalta. Puhumattakaan kersasta. Ressukka pyörii niin hirveissä kortisolitasoissa, ettei siitä koskaan tule normaalia. Puoliso on paennut kotoa jo useamman kerran päivän aikana.

 Sunnuntai enkä pysty mihinkään. Miljoona tavanomaista pikkuasiaa odottaa huomiota; odottakoon kun käsienpesukin tuntuu ylivoimaiselta. Uloslähtemisestä tuskin tulee mitään, kipuja on kivasti, päiväunien ansiosta ensi yönä ei tarvitse nukkua. Sinänsä miellyttävää, että oletettavasti silmät kiinni arpomalla valitun lääkityksen lopetettuani loppui myös lääkkeen kumppani itsetuhoisuus.

 Kai tässä on elämänsä helvetin komeaan pakettiin ryssinyt; nitistään sen vankina nyt seuraavat parikymmentä vuotta ilman ulospääsyä. Kai katkeruudellakin on rajansa? Toivottavasti.

 Yritän etsiä kolkan, jossa istua hiljaa. Huuto kun säikyttää.

 Huomenna PÄÄSEN töihin.

Asiatieto

Olin ennen raskautta hirviömäisen naiivi raskauteen, äitiyteen, vauvoihin ja yleensäkin lapsiin liittyvän asiatiedon suhteen. Ajattelin jostain käsittämättömästä syystä, että suomalainen yhteiskunta pitelee huolta omistaan (ja ihan kivasti niistä muistakin), tarjoaa tutkittua tietoa asiallisessa määrin ja valmiiksi pureksittuna, jotta uuden äidin ja isin on hyvä ja luonnollista astua uusiin saappaisiinsa käsi kädessä - mieluusti vielä hymyillen.

Tosiasiahan on se, että tietoa on erittäin vaikea saada käsiinsä tiedon määrästä huolimatta. Aihe on opiskeltava läpikotaisin, järeän lähdekritiikin kera, jotta oman mielipiteen voi muodostaa, mutta mitään takeita ei voi antaa siitä, että loppujen lopuksi pystyy toimimaan mielipiteidensä mukaan. Ympäristö asettaa melkoisen tiukat rajat äitiydelle ja vanhemmuudelle, arvostelua riittää, neuvojia on yllinkyllin. Miten helvetissä lapset ovat pysyneet hengissä ilman vanhempien ja googlen yhteistyötä?

 Järkyttävää on mielestäni se, että jos erehdyt mainitsemaan kehnon psyykkisen voinnin ääneen, saat leiman loppuiäksesi. Silti oppaissa ja verkossa ja neuvoloissa kehotetaan ottamaan avoimin mielin puheeksi pahat mielet ja ahdistukset. Näin saadaan muka synnytyksen jälkeiset masennukset kätevästi kiinni (raskaudenaikaista masennustahan ei ole olemassakaan, virallisesti). Mainitsin heittelevän mielialan ensimmäisen raskauskolmanneksen aikana useaankin otteeseen asioidessani neuvolassa ja äitiyspoliklinikalla, mutta minulle kerrottiin sitkeästi, että mielialan vaihtelu kuuluu asiaan. Kiltisti uskoin, sillä vaihtelua on mielestäni myös itku-kiukku-vitutus-ahdistus-suru-pelko-jne. Sairaus hiipi liian pitkälle.

 Leima ahdistaa ja katkeroittaa. Asiatietoa ei ole saatavilla, pyynnöistä huolimatta. Miksi minä olen sairastunut? Mikä minun sairauteni on? Mistä sairauteni johtuu? Miten sairautta voidaan hoitaa? Mikä pahentaa sairautta, mikä helpottaa, miten minä voin siihen vaikuttaa? Miten voin ehkäistä sairauden seuraavaa vaihetta, johon lukuisten lähteiden mukaan sairastumisriski on reilut 50 %? Jos sairastun uudelleen / lisää / tilani pahenee mitä sitten tehdään? Mikä auttaa, mikä parantaa? Miten sairaus vaikuttaa lapseeni? Minkä tahansa somaattisen sairauden ollessa kyseessä, kysymyksiin saa vastauksen. Masentunut saa olla ilman tietoa.

Psykiatrin mukaan masennus kuuluu elämään, kunhan se ei ole sietämätöntä. Mielenkiintoinen näkemys, sillä minun on kovin vaikea hahmottaa, miten sen sietämiseen voi vaikuttaa. Varmaankin ottamalla itseään niskasta kiinni.

Eli neljän tunnin yöunien ja turhan psykpolikiekaisun jälkeen on taas ihan helvetin hyvä fiilis.

Syletys ja kuoleman markkinointi

Olen jatkuvassa kiukussa. Kiukuttaa, sylettää, ketuttaa, vituttaa, ahdistaa. Tilannetta ei juuri helpota se, että pelkään olotilan kroonistuvan. Voiko ihan kaikesta syyttää hormoneita vai olisiko syytä katsahtaa elämäntilanteeseen? Hormoniparkoihin on tosin helpompi vaikuttaa kuin elämäntilanteeseen - nyt.

Heti aamusta syletti, sillä sängystä nouseminen teki helvetillisen kipeää. Lantio nitisi ja paukkui, lonkkanivelet tuntuivat pettävän ja maha oli yksi saatanan iso, kova, kipeä pallo. Heräämisestä alakerran vessaan neljässä minuutissa.

Työmaan skypekokous sujui, tosin syletti se, etten pääse osallistumaan tapahtumiin, jotka oikeasti kiinnostaisivat ja saattaisivat jopa reipastuttaa. Matkalla toimistolle alkoikin vituttaa oikein kunnolla, sillä suurin osa ihmisistä on paskoja kuskeja. Matkalla, jonka ajeluun on syytä käyttää nelisenkymmentä minuuttia, vähempikin tosin useimmiten riittää, ehtiikin kivasti kelailla esille kaikenlaista itsekseen analysoitavaa, jonka voi erityisesti kääntää loukkauksiksi omaa itseä kohtaan. Luonnollisesti listalle pääsi eilinen tutustumiseni vauvatiimitoimintaan, johon ystävällisesti sain äitipolilta lähetteen. Tulin tunnissa siihen tulokseen, että jätän vauvatiimin palvelut mieluusti käyttämättä.

 Ruokaillessani työpaikan henkilökuntatiloissa erehtyi valtafirman (olen se ainoa vähemmistöfirman edustaja) tiedustelemaan, että olenko ollut välillä lomalla kun ei niin pitkään aikaan näkynyt. Otin kysymyksen luonnollisesti sosiaalipornokalasteluna ja juorunmetsästyksenä (mikä on aidosti realistista lähes sataprosenttisesti naisista koostuvassa yhteisössä). Vitutti ja jätin vastaamatta. Koko päivän vitutti tuoliltanousemisen aiheuttama kipu, vessassakäyntikipu, kävelykipu ja ajoittainen mahan aiheuttama hengenahdistus.

Kotiin taivallettuani kaikista kehnoista kuskeista huolimatta odotti postin seassa isälleni osoitettu kirjekuori Kauhavan Kiviveistämöstä. Soitin herra hautakivimyyjälle ja tiedustelin jokseenkin hämmentyneeltä isännältä, että mikä taho heille ilmoittaa henkilöiden kuolemat. Mies sai soperrettua, että seurakunnat ja tämän nimen hän oli bongannut lehdestä. No sehän ilahdutti. Mainittakoon, että hän ei tule lähettämään isäni nimellä lisää hautakivimainoksia ja mikäli mies on oppimiskyvyltään normaali, hän ei lähetä mainoksia saman sukunimen omaaville - ainakaan hetkeen. Leipä on jokaisen pöytään toki raavittava, en missään nimessä tosiasiaa ole kieltämässä, mutta sainpa huvikseni meuhkata.

 Selasin kyllä hautakivimainoksen läpi, tympeitä tuotoksia ja järkyttävän kalliita, tosin hintaa ei mainoksissa eikä verkossa mainita. Yleensäkään kuolemisen hintaa on lähestulkoon mahdotonta löytää mistään. Halpaa se ei ole. Halvimmillaan reilusti toista tuhatta euroa. Hintavertailu tehdään siis tyystin mahdottomaksi, mikä on kuluttajansuojan kannalta mielestäni kyseenalaista. Joka tapauksessa, hautakivimainoksen kivet olivat mielestäni tylsiä ja melkolailla mauttomia.

Lenkkeily saattaisi virkistää, mutta sen aiheuttama kipu vetää mielestäni haitta-hyötysuhteen miinukselle. Näin.

Loma-angst

En usko, että on kovin suotavaa ahdistua äitiyslomasta (tai mikälie vanhempainvapaa korrekti ilmaisu kuuluukaan). Kun on sen lottovoiton nauttinut, että on Suomeen saanut syntyä ja täällä saa olla äitee himassa ihan rauhassa jopa ilman vuosien säästörumbaa ja siitäkin huolimatta lottoaa uskollisesti kahdella rivillä joka lauantai, pitäisi olla kiitollinen. Olen ahdistunut. Anteeksi.

Neljän päivän (tai pois pidetyn lomapäivän kera viiden päivän) pääsiäisloma oli taas kerran tehdä lopun mielenterveyden rippeistäkin. Pikkukaupungin aktiviteetit erityisesti pyhäaikaan rajoittuvat noidanpolttokokkoihin, lauantaiseen kauppojen aukioloon tai kuvottavaan liikennemyymälään, joka on varmasti tehnyt kivaa tulosta.

Koska koen yleensä kaiken kokkoilun misogynistisenä ja pelkään reaktiotani marketissa, jonka parkkipaikkaa saattaa erehtyä luulemaan crystlerin tila-automyymäläksi (seudulla harjoitetaan melko reippaasti kristillistä herätysliikettä, joka kannustaa lisääntymään), vietin aikaani lähinnä sohvalla ja sängyssä. Sohvassa ja sängyssä on myös se etu, ettei löhö aiheuta kipua toisin kuin kaikki liike. Unohdin luonnollisesti varustautua ennen pyhiä millään muulla kirjallisuudella kuin "Näin teet itse perukirjan", josta ei riemua riitä kovin pitkäksi aikaa.

 Olen tottunut tekemään töitä. Päivätöiden lisäksi on pitänyt toki tehdä jatkuvasti freelance-keikkaa useammallakin alalla. Keikkailu väheni radikaalisti ensin pahoinvoinnin, sitten mielialan ja nyttemmin kipujen ansiosta. Mikä toki vaikuttaa melkoisen radikaalisti tulotasoon, laskien tuloja kuukausittain jopa 50 %.

 Äitiyslomalla (ja niillä vapailla tms.) saa käsittääkseni työskennellä, mutta työ tulee ilmoittaa ystävällemme kelalle, paitsi sunnuntaista, jolloin saa tehdä töitä. Miten mahtaa käydä freelancerin, joka laskuttaa tehdystä työstä köntän eikä tuntien mukaan? Tuleeko jotenkin osoittaa kelalle, että työ on tehty nimenomaan sunnuntaina vai tuleeko työn julkaisupäivä olla sunnuntai? Elän siis edelleen harhassa, että teen äitinä töitä.

 Palkatonta työtä piisaisi kotona vaikka millä mitalla. Muutaman vuoden matkassa roikkunut melkeen puolivalmis opinnäyte, joka ei kiinnosta kyllä yhtään, mutta jolla olisi kovastikin positiivista vaikutusta useampaankin elämänalueeseen, odottelee kiltisti perehtymistä. Valitettavasti se todennäköisesti saa edelleen odottaa.
Toinenkin tekemätön työ odottelee aloitusta, mokomasta on sopimuskin allekirjoitettuna, mutta se sopiva hetki uupuu. Ehkä äitiyslomalla ennen lapsen syntymää. Todennäköisemmin vietän tuon ajan hirveässä angstissa ja kiukussa sohvalla syyllistäen puolisoa kaikesta, minkä olisi pitänyt tapahtua ja tulla hankituksi kersaa varten ilman, että minä avaan suuni asiasta.

Minusta on ihanaa olla tänään töissä. Ja huomennakin pääsen töihin.

Tilannetaju

Elämä on melkoisen pitkälti sosiaalista. Sosiaaliseen kanssakäymiseen kuuluu toki toisten kanssa kommunikointi, mikä usein sisältää kysymyksiä ja niihin vastauksia. Tilannetajua ei ilmeisesti myydä kaupassa ja monelta se on jäänyt myös perimättä.

1. Saako kysyä mikä oli kuolinsyy?
 - Tähän vastaan yleensä kysymyksellä: Vaikuttaako se jotenkin lopputulokseen? Sosiaalipornoa saa ihan pikkurahaa vastaan lähikaupasta vaikkapa Seiska-lehden muodossa.

2. Onko se tyttö vai poika?
 - Mielestäni kysymys käsittämättömimmästä päästä. MITÄ VITTUA SE KENELLEKÄÄN KUULUU ellen itse tee aloitetta kertoakseni. Pikkuvauvan sukupuolittaminen ärsyttää, mutta onhan se toki tärkeä tieto. Jos poikavauvan pukee pinkkiin, siitä voi tulla homo. On siis syytä olla varovainen. Ja tyttövauvasta voikin tulla ihan mitä vaan jos sitä EI pue pinkkiin. Esmes ruma.

3. Miksi sinä ei laitta abortti jos sinä ei iloinen?
 - Kysymys, joka poiki muun muassa hallintokantelun paikallisesta terveydenhoitolaitoksesta. Kyllä kannattaa ehdottaa puhelimitse onnettomalla suomen kielellä raskauden keskeytystä naiselle, joka on 15 viikkoa raskaana ja täysin puun takaa masentunut ja varovaisesti hakemassa apua tilanteeseen. Masentuneena kun ilon tunteminen on jokseenkin haastavaa. Toisaalta - kiva, että ratkaisuja on.

4. Onko se toivottu / suunniteltu?
 - Jälleen hoitoalan ammattilaisten - muun muassa parin kätilön ja lääkärin suusta. Onko sillä tässä vaiheessa (n. rv 30) jotain merkitystä?
Edit: Raskaus oli erittäin toivottu ja suunniteltu. 

5. Mikset opiskellut lääkäriksi kun olit niin hyvä koulussa?
 - Se fiksumpi utelu. Mahdollisesti siksi, että olen ainakin jossain vaiheessa elämää kokenut olevani jokseenkin kykenevä toimiviin vuorovaikutussuhteisiin.


Tilannetaju tuntuu olevan erityisen vaikea asia edesmenneen isäni sukulaisille. Hautajaisissa isäni veli, joka ei pitänyt minkäänlaista yhteyttä vainajaan ainakaan kymmeneen vuoteen, videoi koko spektaakkelin kysymättä lupaa. Videokamera + hautajaiset + lähiomaisilta luvan tiedustelu kuulostaa minun korvaani yhdistelmältä, joka on melko selkeä. Mutta ei.

Mahansilittelijöihin en edes jaksa puuttua. Vastenmielistä.

Mua vituttaa tänään niin ettei veri kierrä. Onneksi puoliso tajusi paeta paikalta.

Kieli

Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla kieli on aihe, joista toiset saavat puhua ja toiset eivät. Luonnollisesti omalla kielellään. Täällä enemmistöllä on suurempi oikeus kieleensä kuin vähemmistöllä, joka oikeasti onkin enemmistö ja siksi aina sortanut oikeaa vähemmistöä, joka paikallisesti sattuu olemaan enemmistöä. Suunsa puhtaaksipuhuminen saattaa hyvinkin vaikuttaa erityisesti siihen saako esimerkiksi kunta-alalta töitä. Kieliryhmien välinen kuilu on syvä, vaikka sitä hankkeilla jos toisilla aina silloin tällöin kavennetaan. Ihmeellistä tosin on se, että palvelurakenne pitää yllä kielijakoa ja heikentää kielivähemmistön asemaa. Toisaalta taas ihmisten välisissä suhteissa - kuten parisuhteessa, naapureiden kesken, työpaikoilla tullaan ihan rauhanomaisesti toimeen.

 Kulttuuriero on tabu, josta ei jumalauta saa varsinkaan puhua. Minä en noin suunnilleen savolais-härmäläis-mitäliegeeneillä voi ymmärtää niiden toisten käyttäytymistä, useimmiten. Olen tosin koettanut aiheeseen perehtyä muun muassa tivaamalla asioiden oikeaa laaitaa ja merkityksiä puolisolta (joka on sitä paikallista enemmistöä), mutta harva asia on selvinnyt. Asiat eivät selvinneet edes työskennellessäni varsin enemmistöpainotteisessa työyhteisössä useita vuosia.

Esimerkkeinä: Junannussalko (joka paikallislehdissä käännetään aina ilmoituksissa väärin juhannustangoksi, mikä naurattaa). Pikkuruiset katkarapuvoiveivät. RKP (voidaan useimmiten mielestäni laskea kulttuuriksi, useammankin määritelmän mukaan). Pääsiäistrullaus ihan eri aikaan kuin muualla Suomessa. Nakit ja perunasalaatti sekä joulupöydän lihapullat. Marketissa toisten murjominen ostoskärryillä. Leppoisa sosiaalinen kanssakäyminen - erityisesti marketissa tai kansanjuhlissa, mahdollisimman näkyvästi. Tanssimusiikki. Luciakultti. Yle Fem (jota yksikään suomenruotsalainen ei katso, sillä kaikki katsovat luonnollisesti ruotsin teeveetä). Kaikki tervetulleiksi toivottavat hääilmoitukset paikallislehdessä. Keväiset revyyt joka ikisessä kylässä. Pehmeä kommunikointi, jolla pyritään vaikuttamaan toisen käytökseen tai mielipiteeseen vaikuttamatta tämän mielialaan erityisesti mielipahaa vältellen, tuli asia sitten selväksi tai ei. Kakkujen tarjoaminen työpaikalla vähintään viikottain.

 Olen vahvasti sitä mieltä, että jokaisen äidin ja isän tulee kommunikoida jälkikasvunsa kanssa nimenomaan omalla tunnekielellä, joka lähes poikkeuksetta on se oma äidinkieli. Meidän lapsestamme kasvanee tällä perusteella siis kaksikielinen, mikä on toki hyvä asia, ainakin lingvistiäidin näkökulmasta. Toiveena tosin on, että kersa oppisi päälle pari muutakin, vähän isompaa kieltä, mutta jos ei onnistu ni ei väkisin.

 Ehkä kahden kielen hallitseminen antaa paremmat eväät ymmärtää kahta valtakulttuuria. Itse muistan lapsuudestani lähinnä aikuisiin liittyneen turvattomuuden - koskaan ei voinut tietää osaako vastaantulija samaa kieltä kuin minä, tuolloin esimerkiksi avun pyytäminen on kovin luonnotonta ja hankalaa. Samoin vieraalle ihmiselle vastaaminen: tienkysyjät, kellonkysyjät, päänaukojat jne. Ehkäpä juuri siksi on työrintamalla ollut helppoa asettua uusien suomalaisten kenkiin.

 Olen hirvittävän pettynyt kieliryhmien väliseen segregaatioon. Haeskelin oikein innolla jokin aika sitten tietoa paikallisesta päivähoidosta ja sen järjestämisestä - onhan aihe varsin ajankohtainen vuoden - parin kuluttua. Todennäköisemmin vuoden - näillä tuloilla. Kaupunki EI tarjoa KAKSIKIELISTÄ päivähoitoa. Kieli on valittava jo kehdossa tai pähkäiltävä mahdollisuutta kielikylvetyksen suhteen. Miksi ihmeessä kaupungissa, joka julkisesti muun muassa verkkosivuillaan mainostaa olevansa toimivan kaksikielisyyden kehto (toimivuuteen voimme palata) ei ole päivähoitoa, jossa henkilökunta puhuisi omaa äidinkieltään/tunnekieltään lapsille. Olen hämilläni - vaadinko taas liikaa, onko näkökulmani jotenkin päin persettä vai mikä tässä jökkii?

Mainittakoon, että äidinkieleni ja niiden parin vähän isomman eurooppalaisen kielen lisäksi ymmärrän ja puhun toista kotimaista ihan sujuvasti - en tosin murteita.