Pelko

En ennen lapsen syntymää uskaltanut edes ajatella sen elämää kohdun ulkopuolella. En antanut itselleni lupaa - tunnetasolla - suunnitella ja haaveilla vauva-asioita. Pelkäsin, että se kuolee tai vähintään vammautuu tai on valmiiksi sairas (sitähän ahkerasti lupailtiin ammattilaisten taholta). Toki hamstrasin tavaraa, järjestin kotia ja viimeisinä viikkoina uskaltauduin jopa juttelemaan mahalle. Silti kielsin itseäni iloitsemasta liikaa etukäteen.

Kun lopputulos on terve, sievä, pieni höntti, jota rakastaa ja suojelee ja ihmettelee ja hämmästelee on luonnollisesti seuraava askel ryhtyä pelkäämään jokaista lapsen tulevaisuudessa kohtaamaa vaikeutta, mielipahaa, pipiä, pettymystä, tuskaa, konfliktia ja ties mitä. Vältän parhaani mukaan ajatusten harhailua pelkoon tulevasta. Kerrankin on hauskaa elää hetkessä, nimenomaan hetkessä, käytännössä imetyksestä ja vaipasta toiseen (päivisin tasan kahden tunnin kierrolla).

Olen yllättynyt siitä, miten vähän pelko on osana elämää. Pystyn suhtautumaan pikku nuhiin ja köhiin ja murinoihin jokseenkin rationaalisesti. En enää heräile tarkistamaan mahtaako lapsi olla elossa, kun se on nukkunut ääneti jo 50 minuuttia. En vahdi lapsen touhuja isänsä kanssa, olen jokseenkin vakuuttunut siitä, ettei se mene ajoittain epävarmassa kyydissä rikki. Niillä on sitäpaitsi ihan omat jutut keskenään.

Pahin pelko liittyy siihen, että tulisin uudelleen raskaaksi. Pelko on aivan jumalattoman kova. Puolisolle on ilmoitettu, että on aivan turhaa yrittääkään puolta metriä lähemmäksi ilman kortsua (mielellään kahta tai useampaa). Mihinkään ehkäisyyn on vaikea luottaa, vähiten imetykseen (mikä olisi lähinnä tyhmää).

Raskausaika oli kauheaa. Psyykkisesti ajoittain sietämätöntä, kivun kanssa saattoi (ainakin jälkeenpäin ajateltuna) elää, kun oli toivoa että se joskus loppuu.

Sektio oli niin hirveä, että edelleen tekee mieli vain itkeä ajatellessa koko spektaakkelia. Fyysisesti sen sieti, vaikka spinaalipiikki ei ottanut onnistuakseen (yli kymmenen yritystä), jälkeenpäin kipu oli käsittämätön (varsinkin kun lääkkeitä ei saanut - olisi pitänyt osata pyytää, mikä unohdettiin mainita jne.).

Psyykkisesti leikkaus oli järkyttävän raskas. Niin raskas, etten suostu vastaavaa enää läpikäymään. En sano, että leikkaus olisi yhtään kivuliaampi tai kamalampi kuin alatiesynnytys, mutta väitän, että nimenomaan päänsisus olisi päässyt vähemmällä, kun olisi ollut edes mahdollisuus vähän luonnollisempaan tapahtumaan.

Minua inhottaa, että lapseni syntymää ihmetteli kymmenkunta ihmistä, joista suurin osa esitti kommenttinsa ääneen syntymän hetkellä: "Onpa se iso!" "Onko se poika?" "Mikä se on?" "Ai, se on tyttö!" "Onpa hassu pää!" Ja minä sain ihmetellä lasta noin 30 sekunnin ajan, kunnes se vietiin pois. Eikä kukaan tuonut sitä heräämöön, saati kertonut miten se voi, vaikka kyselin. Eikä se päässyt isänsä paidan alle lämpimään, vaikka niin luvattiin.

Eihän tuollakaan mitään väliä enää ole, eikä suurtakaan vahinkoa ole tapahtunut, mutta koko touhusta jäi jotenkin kusetettu olo. Eikä ihan vähänkään. Liukuhihnahommaa, väki tekee työtään, mutta pieni kunnioitus ja herkkyys olisi tehnyt asioista siedettävämpiä. Ehkä. Koko ajan minulla oli olo, että olen jotenkin kaikkien tiellä.

Pelko lienee luonnollinen. Olisi toki mukavaa, jos se joskus lievenisi tai muuttuisi. Ehkä juuri raskauspelko siirtyy syrjemmälle, kun uusia pelon aiheita syntyy matkan varrella.

Silti väitän, että meidän lapsilukumme on nyt täynnä.

Kaatuu

Kas, alkaa kaatua. Seiniä, päitä ja mitälie. Suosittelen kaikkia, joiden vauva-aika on ihanaa ja helppoa ja ahdistuksetonta tunkemaan vaikka ruuvarin poikittain hanuriin.

Korkeintaan tunti putkeen unta. En edelleenkään osaa imettää. En tiedä mitä lapselle pitäisi pukea, en siis vie sitä ulos. Mihin sen toisaalta ulkona veisin? Ruoka ei maistu, ei mikään. Myöskään nesteet eivät kiinnosta. Sain syödyksi pikapuuropussin kun arvelin, että taju lähtee. Purukumista tulee suussa ällöttävä, kun sitä ei jaksa jauhaa.

Puolisoa ahdistaa, eli hän pakenee rakentavasti paikalta. Kauppareissu kestääkin neljä tuntia. Hautaristin toimitus 500 metrin päähän ottikin viisi tuntia. Saan näin kuulemma omaa aikaa. Kiva.

En kestä edes ajatusta epäonnistumisesta. Minkään suhteen. En edes väärinpäin puetusta sukasta.

Luonnollisesti ahdistustaan ei saisi tuoda julki. Tuolloin joutuu vastaamaan Jaana-kätilöiden kysymyksiin: "Etkö olekaan iloinen vauvasta?", "Laitetaanko lääkitys?"
Mikä on kun äidit sinnillä sietävät paskaa oloaan. En ihmettele yhtään.

Minä haluaisin hirveästi olla iloinen ja pystyvä ja aktiivinen ja tehdä muutakin kuin itkeä ja imettää ja tiuskia ja vittuilla ja vihata kaikkea.

Tämän nyt arvasi. Helvetti.

 En suostu käyttämään tilasta englanninkielistä nimitystä. Se on mielestäni halventava. Jo siinä, ettei suomenkielistä vastinetta ole määrätty.

Kun ei onnistu

Unta tuli yön aikana nautittua ainakin kolme tuntia. Kahden jälkeen havaitsin, että koiralla on jokin hätänä. Kaveri ei sairasta eikä kitise koskaan. Aamuyöstä on varsin hankala tavoittaa eläinlääkäriä. Kipulääkettä reppanalle naamariin, keksipaketti puolison kanssa pökkiin ja unen päästä kiinni. Kyllä, tunti sitä (uni-)iloa riitti.

 Odotan, että kello tulee kahdeksan ja joku eläinlääketieteestä tietävä hinautuu töihin. Ei ole koira nimittäin hyvässä kunnossa. Asia pitäisi saada kuntoon aamupäivästä, kun iltapäivällä pitää olla keskussairaalassa.

 Miten tämä voi aina olla tällaista? Eikö mikään voi koskaan toimia ihan tavallisesti? Kuinka moni viettää sektioaattonsa yön kontillaan lattialla kipeän koiran kanssa?

Säilö

Hirvittävän muutaman päivän kestäneen ahdistuskiukkuitkuvitutushelvetin päälle söin suurehkon pizzan ja puolikkaan vesimelonin - olo on toistaiseksi parempi. Ilmeisesti fyysinen kuvotus jotenkin kumoaa psyykkisen kuorman ja olo tasapainottuu. Siinä jollekulle gradunaihe.

 Suunnatonta ahdistusta olen repinyt viikko tolkulla siitä, mihin lapsi laitetaan sen saavuttua kotiin. Kuten sanottua, pinnasänky tuli talon mukana, mutta se ei mahdu mitenkään hyvin ja kivasti makkariin. Puoliso otti ja käänsi sängyn (se antiikkirotisko ei ole ihan kevyimmästä päästä), mikä oli sinänsä hyvä idea, mutta aiheutti lievän maailmanlopun, koska järjestys on nyt ihan paska enkä kestä mitään ja nyt se pikkusänky ei ainakaan mahdu mihinkään. Hele.

 Alakertaan lainattu kehto osoittautui paskamaiseksi kattoonpultattavaksi - kiitos 80-luvulla remonttia tehneen ääliön. Kipsilevy pitäisi kieltää. Että se siitä. En nauti riskistä, että kersa tömähtää kehtoinen päivineen lattiaan.

 Kelan pahvilaatikkokin tuli heitettyä keräykseen (teki mieli iskeä mukana koko sisältö). Paineen ja vitutuksen ja kiukun keskellä sain kuitenkin mielestäni loistoidean.

Bilteman puutarhakärry. 

Kelan laatikossa tullut patja osuu melkein sentilleen kärryn pohjalle (pari senttiä kutistettavaa). Päädyt irtoavat kätevästi jos lapsella onkin yllättäen pituutta ja liikuttelu on näppärää (tosin kolisee). Korkeus jokseenkin matala, mutta ajattelin kokeilla kissalla onnistuuko nostelu myös makuuasennosta. Pehmoviritystä kehiin ja vot! Ei tarvitse läksiä dyykkaamaan sitä FPA-laatikkoa. 

 Jos idea on paska, siirtyy kärry takaisin puutarhahommiin ja lapsi kainaloon tms. Tosin eikö lapsi tarvitse jonkin säilytyspaikan, eihän sitä voi jatkuvasti kantaa (asia, joka on toki hyvä ottaa huomioon viisi vuorokautta ennen leikkausta). 

 En ole tohtinut avautua äitiyspakkauksesta ja sitä kohtaan tuntemastani inhosta ja katumuksesta sen kummemmin, sillä olen mielestäni jo ihan riittävän epäkiitollinen paskiainen. Kuitenkin on jäänyt kiinnostamaan, että onkohan joku jossain saanut sen muovilakanan palasen suorakaiteen muotoisena. Minä olen erittäin kehno leikkaamaan suoraan saksilla ja kadehdin suunnattomasti ihmisiä, joilla tämä taito on, mutta sen verran jännää jälkeä on meille saapunut lakanapalanen, että on tainnut olla pahempi darrapäivä projektityöntekijällä pakkaustehtaassa. 

 Keskityn pysyttelemään yhtenä kappaleena. Aion tänään syödä ihan helkkaristi sipulia, chiliä ja ruisleipää. Eikös nekin kohta kielletä. 

Seinä

Kivasti on tultu nyt siihen pisteeseen, etten enää tiedä mitä tehdä. Ulvon kolmatta vuorokautta välillä sievemmin, ajoittain on kauneus kaukana. Eilen päästiin jo siihen pisteeseen, että astioita särkyi. Ei tosin minun toimestani. Tilanne ilmeisesti kiristää myös puolison olemista. Ja minun pitäisi toki huolehtia hänen olostaan naisena ja äitinä ja vaimona ja ties missä roolissa. En minä jaksa, en minä pysty.

 Olo on vaan niin saatanan petetty. Missä se mainostettu ihana raskaus on? Kun ei saatana ole vielä näkynyt? Elinaikaa on enää alle viikko - lienee lastensuojeluasia, mutten osaa suhtautua valoisamminkaan. Alusta asti yhtä paskaa, ja joka kerta kun arvelee, että jos nyt annettaisiin paskiaiselle tauko, niin uutta helvettiä niskaan.

 Minä olen kateellinen niille, jotka saavat vahtia supistuksiaan ja olojaan ja tuntemuksiaan ja repiä vitutusta syntymän hetken määrittelemättömyydestä. Minulla on lappu, jossa on kellonaika. En jaksa edes kiinnostua koko paskasta: eikö ole aivan sama onko vittumainen kipu supistus vai kersan möyrimisyritys. Lienee pääasia, että jotain tuntuu - silloinhan se on hengissä.

 Miksei tässä voi olla mitään luonnollista? Miksi alusta lähtien on pitänyt pelotella ja medikalisoida ja tahrata koko lapsi? Ja kun viimein päästään loppusuoralle, sen syntymästäkin tehdään luonnoton.

 Minä en tiedä mitä tehdä. En pysty syömään. En juuri nukkumaan. En huolehtimaan. Miten tähän voi lapsen tuoda?

 Minua pelottaa.



Edit. Näillä paineilla olisi varmaan hyvä soitella osastolle tms. mutta ei huvita. Viimeinen mitä tähän kaipaa on lauma lapsenpäästön ammattilaisia.

Liike

Lapsi ei liiku mielestäni riittävästi. Lasken siis neuroottisena epämääräisten ohjeiden mukaan parin tunnin välein ressukan tahallisia ja tahattomia tönäisyjä. Joka tapauksessa ne ovat vähentyneet. Ahdistaa.

 Omista liikkeistä nyt puhumattakaan. Jos niitä ei tapahdu, ei fyysisesti eikä juuri pään sisälläkään, niin mitä voi odottaa lapselta. Näitä sitten itkiessä.

 Kodin kaaos vituttaa. Puolisolla lisää sairaslomaa (tulehtuneen ranteensa ansiosta), mikä tarkoittaa sitä, etten saa olla juuri hetkeäkään itsekseni kotona. Mitäpä yksin oleskelu ratkaisisikaan, käytän ne hetket useimmiten nukkumiseen. Muutaman tunnin suunnitellulla yksinoleskelulla saattaisi olla jonkinlaista vaikutusta aktiivisuuteen. Sitä ei ole hermostuneen ja olemuksellaan olemassaoloaan anteeksipyytelevän kumppanin läsnäollessa.

 Nukkumisella on paskamainen kääntöpuoli. En millään jaksaisi katsella unia. Tai, mielelläni katselisin vauvalehtien ja -oppaiden mainostamia vaaleanpunaisia happy-unia, mutta omani vietän lähinnä sylkemällä itkevän isäni naamalle. Että hieno ajoitus aivolta alkaa tätäkin traumaa käsitellä.

 Sain oikein pitkät pätkät ohjeita vauvan kanssa harrastamiseen ja aktivoitumiseen entiseltä opiskelutoverilta, jota pyysin palauttamaan minulle kuuluvaa kirjallisuutta. Kantoliinaan vaan ja koirien kanssa harrastamaan ja sitten MLL:n perhekerhoihin ja imetystukiryhmiin ja tutustumaan muihin äiteihin, kotona ei saa homehtua!

 Onhan se toki näinkin, mutta välillä oikein järkyttää miten erilaisissa todellisuuksissa sitä eletään. Toki jo fyysinen ympäristö tekee osansa, mutta entäs loput. Vaikka juoksisinkin kersa repussa paimenessa hurtan kanssa ja osallistuisin joka saatanan kerhoon, jota Folkhälsan ylläpitää (täällä ei ole kuultukaan MLL:stä) ja menisin vielä siihen kunnan kerhoon, joka on kyllä onnistuneesti profiloitunut päihde- ja sossuperheille, olisinko sen terveempi ja onnellisempi? En usko.

 Keskityn siis odottelemaan, milloin tämä paska oikein loppuu.

Olot

Karsee olo. Johtunee siitä, että reteästi eilen poistuin kotoa ja illallakin vielä tepastelin pihalla ja kävin kyykyssäkin muutaman kerran noukkiessani rikkaruohoja yrttimaasta. Eipä vastaavasta touhusta olekaan olo mielestäni aiemmin näin kauheaksi revennyt.

 Ensinnäkin lantio/lonkka/mikälie tuo luuhässäkkä tossa puolivälissä on. Sattuu. Yöllä piti taas itkeä kylkeä kääntäessä (aiheutti sen, että puoliso nukkui yhteensä ainakin kolme tuntia). On ihan mahtavaa käydä yöllä vessassa ja tirrata rakkoa tyhjäksi kun samalla supistaa. Jos erehtyy olemaan liian pitkään samalla kyljellä, pääsee aivan mahtava nivelkipu. Eli liikutus sattuu keskelle, jämähdys reunaan. Puolet yöstä piti toki raapia kutiavia käsivarsia ja sääriä ja kelata onko kyseessä joku helvetin maksaongelma vai kuiva iho (lasken sen varaan, että maksaongelmissa ilmeisesti kämmenet ja jalkapohjat kutiavat, ei käsivarret, sääret ja varpaat).

 Heräsin totuttuun tapaan kahdeksan pintaan ja löysin puolison alakerrasta tiiraamasta teeveetä (se on saikulla). Aamiaisen jälkeen nukuin kahden tunnin päikkärit. Unien jälkeen söin ja nukuin neljän tunnin päikkärit. Välissä valvotun reilun tunnin aikana kuvotti niin helvetisti, että oikein säikytti. Toisaalta, paineet kohollaan, mutta normirajoissa. Päätä vihloo välillä, kädet turposivat, aamusta jo iskin eroottiset tukisukat jalkaan kun tuntui kiristävän. Maha on ihan jumalattoman kokoinen ja hengitys ajoittain haastavaa.

 Mainittujen lisäksi tissejä särkee ja toosa on kosketusarka (eipä tosin hotsita kauheasti kosketella).

 Eniten ehkä häiritsee se, etten oikein meinaa pysyä hereillä. Miten tässä voi rakentaa minkäänlaista pesää jos vuorokausi menee siihen, että vaeltelee vuoteesta toiseen sohvan kautta vaihtaen ja välillä lukee vähän uutisia.

 Eilen tuli postissa oikein kutsu, jossa toivotetaan tervetulleeksi keisarileikkaukseen. Eipä siinä. Pitäisikö asian jotenkin konkretisoitua NYT?

Tytöt

Kävin aamulla neuvolassa. Vittu että oli kivaa. On oletettava, että mikäli on viimeiset vähintään kaksi vuorokautta viettänyt sängyssä itseään säälien ja itkien ja liikenteeseenlähtö aamulla on ihan kevyesti sylettänyt - neuvolassa on saletisti harjoittelija.

 Ei siinä mitään, kasvatus- ja koulutusalalla ollaan, mutta voisiko asiakkaalta ihan oikeasti kysyä, että sopiiko, että harjoittelija on mukana. Kun ihan aidosti on niitä päiviä, kun ei saatana kiinnosta olla opetuskeissi. Ei kysytty. Kas kummaa. Tietysti voisi kertoa, että kuka on kyseessä ja mitä opiskelee, mutta sekin lienee liikaa. Vedin sitten kunnon shown.

 "No miten menee? Onnistuiko käännös?"
 "Ei onnistunut."
 "No voi, miltä nyt tuntuu?"
 "Vituttaa niin ettei veri kierrä."
 "Ai, harmittaako sua ettet pääse synnyttämään?"

Ettätota. Kuuntelin tytön mikäpelottaajaharmittaa-jankutusta aikani ja sitten sorruin siihen, mihin ei ikinä pitäisi. Tytöttelin. Hyi helvetti. Hävettää. Totesin, että nyt on tytöt sellainen homma, että minä en teidän kanssa ala olojani asian suhteen analysoida, että antaa olla jo.

"Muttakun pitää pystyä miettimään mikä siinä sektiossa tuntuu pahalta."
Joo, varmasti, muttei teinien kanssa.

 Säikähtihän ne ressukat ja ryhtyivät mittaamaan verenpainetta. Sitä oli. Tosi isoja numeroita.

 Ilmoittaessani puntarilla lukemaa hyppäsi terkkatyttö pystyyn ja oli varma, että joku on taas vaihtanut mittayksikön kiloista paunoiksi. Kiitin yrityksestä (joka ilmeisesti oli vilpitön). Reppanaa nolotti. Harjoittelijan kuningasidea oli mitata verenpainetta, kun mamma on makuullaan. Kerroin, että sen verran pahaa tekee selällään pötköttely, että keksipä uusi idea. Koulutettu tyttö mittasi mittanauhalla mahaa oman arvioni mukaan viitisen senttiä liian vähän, mutta samapa tuo. Ei tätä palloa kauan säilötä.

 Pissassa ekaa kertaa ikinä proteiinit plussalla. Mutta minullapa ei olekaan raskausdiabetestä (keskisormia vaan kaikille läskivahdeille) että siirryn mässättyäni juuri lounaaksi seitsemän hapankorppua takaisin sängynpohjalle kelaamaan mikä meni pieleen ja mikä tulee menemään pieleen.

Olo on kuin tammikuussa.

Kasa

Alkaa taas vaihteeksi kasautua ahdistuksen aihetta ja reipas keko hirsiseiniä niskaan. Toki sunnuntain (joka sattuu olemaan vielä puolison syntymäpäivä) voi viettää jonkinlaisessa kippurassa sängyssä itkua pidättäen, mutta ei se ihan oikeasti herkkua ole. Vietin silti.

 Liika on liikaa, neljän seinän sisällä on varsin hedelmällistä kasata pelkoja, ahdistuksia, vitutuksia ja epäluuloja komeaksi torniksi. Ja eiköhän tässä vielä ehdi useampikin tekijä heittää varjonsa muutenkin onnistuneen ja ihanan odotusajan loppumetreille. Jos pitää kuulua ensin siihen kymmenykseen, joka sairastuu raskausajan masennukseen (ja sairastuneista kuinka suuri osuus siihen vaikeaan lajiin), sitten luonnollisesti siihen muutamaan prosenttiin, joiden sikiöltä kaivetaan niskaturvotusta ja uhkaillaan sydänvioilla ja vielä perään ollaan kolmessa prosentissa, joiden kersa ei suostu kääntymään, että sen saisi ilman puukkoa maailmaan, niin on se nyt vittu. Mä en enää jaksa.

 Ja päälle vielä kevyenä lisänä isä, joka oikein vittuillakseen menee kuolemaan 53-vuotiaana, kun ainoa tytär on raskaana. Äidin sisko, joka päättää kehua kusipääksi, kun en suostu puhelimessa kuuntelemaan hänen aina yhtä asiantuntevaa analyysiään tilanteestani oleskellessani osastolla kohonneen verenpaineen ansiosta. Isoisä, joka ei osallistu poikansa hautajaisiin, mutta ajelee harva se päivä pitkin kotikatuani kyttäämässä mitä meillä tapahtuu.

 Kaiketi pitäisi läksiä kotipihan ulkopuolelle, kipujenkin uhalla, kohtaamaan katseita, arvostelua, ihmetystä. Ja kuuntelemaan tyhjänpäiväistä lässytystä ja jeesustelua - todennäköisimmin toisella kotimaisella. Onhan se itsestä kiinni ja oma moka jos mökkiytyy eikä tutustu ihmisiin ja hajoaa aina vain pienemmäksi ja pienemmäksi ja merkityksettömämmäksi. Onhan se saatanan hienoa, että piti pilata elämänsä muuttamalla paikkakunnalle, jossa olen töiden lopettamisen jälkeen tavannut äitini, puolisoni sekä muutamia hoitoalan työntekijöitä. Valmis.

 Katkera ja yksinäinen kusipää. Voi miten hienon elämän tästä saikaan aikaiseksi.