Pysäkki

Olemme sairastaneet jo pitkään. Minä olen edelleen nuhaköhäinen, kirveleväsilmäinen ja poskiontelopaineinen, mutta tytär on myös kipeä. Kamalan kipeä. 

Viikonloppuna alkanut kuume alkoi lapsella toissapäivänä jo laskea, mutta sen tilalle livahti helvetillinen kohtausyskä. Yskä, nuha, onnettomat unet ja oikeasti kauhean kipeän oloinen väsy lapsi saivat aikaan sen, että soitin paikalliselle lääkäriasemalle mahtaisiko olla aikoja, lähinnä korvien tarkistukseen. 

Olihan siellä. 

Mikäpä siinä, lapsi kainaloon, mies mukaan ja lekuriin. Perillä lapsi väsähti jo ihan kunnolla, lääkäri säikähti kasvoihin ilmestynyttä ihottumaa ja läimäisi käteen päivystyslähetteen. Kysyi vielä ollaanko liikkeellä autolla (no ei kun fillarilla, stana, tuodaan sairasta lasta näytille) ja vannotti, että nyt sitten kovaa kyytiä sairaalaan. 

Saatoin ajaa ylinopeutta keskustan läpi, ainakin kiroilin ja tööttäsin autokoulun autolle, joka tukki sairaalan risteyksen, kyttäsin peilistä lasta takapenkillä: onko se tajuissaan, eihän sitä nyt vain oteta minulta pois. 

Perillä palvelu oli tuttuun tapaan kehnoa. Päivystyksen tilat remontissa, sentään odottaa ei tarvinnut. Lastenlääkäri saapui pikaisesti, oli huolissaan, mutta jo hyvin varhain totesi, että kyseessä on hyvin epätodennäköisesti toisen lääkärin säikäyttänyt sairaus. 

Meningiitti. 

Poskiin noussut pistemäinen ihottuma. Se johtuu kovasta yskästä. Ei tappavasta bakteeritulehduksesta. Verikokeissa kaikki viittaa ärhäkkään virustartuntaan, jonka hoitoon käy parhaiten tulehduskipulääke. Tänään lapsi söi jo lautasellisen lempiruokaansa (eli sitä ainutta einestä mitä meille ostetaan) maksalaatikkoa. 

Viime yönä ei paljon nukuttu. Yskiminen tekee hirveän kipeää, se repii pienen hereille unesta itkemään. Sylissä oloa vähän helpottaa. Nukkukoon sylissä vaikka viikon, kunhan on olemassa. Pieni, lämmin, pipisurkea rakas. 

Teeveekatsaus - hiiitaaasti

Telkkari on lapsen saavuttua maailmaan ollut hyvin pienessä roolissa elämässämme. Lähinnä se on auki aamulla Muumit ja mitä lie sen jälkeen tuleekaan (onneksi ei enää Kaapo) ja iltasella yläkerrassa lapsen mentyä nukkumaan.

Eipä siinä mitään, olen yhdelle elämää aivan varmasti tillittänyt laatikkoa aivan tarpeeksi, kyllästymiseen asti ja lähestulkoon terveydelle haitallisessa määrin, mutta ai että kun iski tämä kauhea flunssa (joka ei muuten vieläkään hellitä, pahenee vain). Karfreitagin kunniaksi lösähdin sohvalle imetyskuoppaan ja päädyin Teemalle, josta en päässyt koko päivänä pois. Jos lasta, flunssaa ja esimerkiksi elämää ei olisi, olisin istunut ja möllöttänyt Jerusalem 24h aamukuuteen saakka.

Pikku hiljaa on alettu kohista hitaasta journalismista, mutta hidas televisio on hiipinyt myös hiljaisena ja vähemmän meuhkattuna mukaan. Olin jo ihastuksissani kun töllöstä tuli Berlin 24h ja eikös näitä ole joku muukin vastaava väännetty. Miten on mahdollista, että koko ajan tulee mukaan uusia ihmisiä, taviksia, jotka ovat arjessaan kiinnostavia ja joista ihan aidosti käy välittämään. Olen tänään potenut jonkinlaista telsumaratonkrapulaa, orastavaa kaipuuta - mitä niille kaikille täysin erilaisille ihmisille tänään kuuluu?

Jerusalem tapahtumapaikkana ei ole kaikkein yksinkertaisin, se nyt lienee selvää, mutta ihailen sitä miten kiihkottomasti tekijät ovat tuoneet eri näkökulmat esiin. Kullakin haastatellulla on oma näkemyksensä, oma tilanteensa, oma tulkintansa - se jokaiselle suotakoon. Minulla on oma näkemykseni, oma tulkintani omassa tilanteessani siitä mikä on oikein ja oikeutettua. Enkä varmasti ole oikeassa.

Kunpa ihan jokaisena tylsänä juhlapyhänä tulisi uusi 24h. Ei typeriä ja vaivaannuttavia kokoperheen leffoja, sitcom uusintoja, saati halvalla hankittuja Norjadokkareita.

Huomautettakoon vielä, että hitaan telsun tekeminen vaatii taitoa, näkemystä, älyä ja oletettavasti hurjia resursseja. Paskaakin on toki nähty, kuten suorastaan legendaarinen Juhannusjuna, joka matkasi 2012 Helsingistä pohjoiseen. Lapseni oli viikon ikäinen, me todellakin silmät sikkuralla katselimme sitä sontaa pientä nyyttiä ihmetellen, shokissa. Että jätti sekin jälkensä.

Lauantait pelastaa nykyisin Avara luonto, joka on saanut uuden, sosiaalisen muodon (kuulemma yhden arvion mukaan minun keksimänäni, meriitti kai sekin). Joudun kuitenkin harmittavan usein vaihtamaan kanavaa mikäli eläinvauvat ovat pulassa. Liekö imetys vai ihan pelkkä äitiys, samaistuminen. Samaistua kai me kaikki telsun edessä haluamme - hallitusti ja hillitysti.

Palataksemme nopeasti Jerusalemiin: Minua muuten edelleen silloin tällöin huvittaa kauan kauan sitten istumieni Ylioppilaskirjoitusten reaalikoe, jossa vastasin uskonnon kysymyksiin - filosofian rinnalla. Uskonnon ensimmäinen kysymys kuului kutakuinkin: Mitkä ovat Lähi-idän kriisin uskonnollishistorialliset syyt? Siitä sitten mind mapia vääntämään. Sen sijaan biologian ensimmäinen kysymys kuului: Mikä on osteoporoosi? Ei oltu ihan isketty kysymysten vaatimustasoa rinta rinnan.

Tavanomaistakin tylsempi päivä?

Lapsena pitkäperjantai oli muistaakseni kamala. Kauhean pitkä ja tylsä, kelikin kurja, vanhemmat jotenkin surumielisiä ja harmaita - jossain kai häämötti lauantain ja virpomisen odottelu (kyllä, rannikolla tehdään kaikki väärin), en tosin enää kouluiässä juuri virponut, sillä asuimme kaupungin keskustassa kerrostalossa ruotsinkielisten eläkeläisten seassa. En puhunut ruotsia, eivätkä he suomea. Jo tuolloin koin ovelta ovelle kiertämisen vastenmielisenä.

Puoliso on lapsen kanssa puistossa. Läheisen - paremman - päiväkodin puistossa, joka on oikein EU-säädösten mukainen, toisin kuin yksikään kaupungin puutarhaosaston ylläpitämä puisto. Arvelen, että lopetan puistoista valittamisen ja jankkaamisen siinä vaiheessa kun minun ei niissä tarvitse enää luuhata. Parissa vuodessa siis, toivottavasti.

 Minä kiipesin yläkertaan siirrettyyn työhuoneeseen luuhaamaan internetissä. Kärsin kolmatta tai neljättä päivää ikävää flunssaa, joka omaa kurjasti piirteitä allergiasta, mutta tulehduksilla maustettuna. Nostaisi edes kunnon kuumeen ja polttaisi tulehdukset pois, mutta ei. Hyvä kai niin kauan kun lapsi on terve. Tähänhän nämä pääsiäiset aina menevät - jos ei sairasta pää, sairastaa kroppa.

Yle on ilahduttavasti pääsiäisviikolla esittänyt Pikku Kakkosen perään vanhoja lastenohjelmia. Eilen tuli hartaasti odottamani Hapsiainen, joka oli edelleen hämmentävällä tavalla hypnoottinen kaikessa kehnoudessaan. Kössi Kenguru jatkui ja jatkui ja oli typerä. Histamiinikin oli hämmentävä - ihan kiva, mutta taisin suhtautua siihen jo lapsena ristiriitaisin tuntein. Vanhoja lastenohjelmia katsellessa on tullut valtavan voimakkaasti esille se, miten räikeästi ne onkaan oikeastaan tehty aikuisille. Ei siis ihme, että jutut menivät kakarana yli - ja minähän teeveetä penskana tuijotin.

Flunssa- ja allergialääkepöhnä tympii. Tekisi mieli ulos vesisateeseen hurtan kanssa, mutta sen todennököisesti kärsisi keuhkoissaan välittömästi. Tekisi mieli tehdä vähän töitä pois alta, mutta itseä tyhmempien pikkupomojen itsetunnon voitelu ja lutkutus ei innosta. Pitäisi kiillottaa ansioluetteloa ja laatia hakemuksia, mutta tiedän vain harvoja vastenmielisempiä hommia. Ei voi liikkua, ei voi touhuta, mutta makaamiseen ja nukkumiseen on liian reipas.

Siirryn tämänkin turhan rutinan ääreltä vaeltamaan pitkin pinterestiä.

Välitila - taas

Olen ajautunut taas kerran siihen tilaan, että ajoittain on paljonkin sanottavaa (ainahan mulla itseasiassa on) - ajoittain pää kolajaa tyhjyyttään kun se hetki sanoa olisi otollinen. Ajelehdin, kiukustun, ärsyynnyn, väsyn, iloitsen, kihisen, toivon, ahdistun, saan aikaiseksi, lamaannun. Ihan normikamaa jos suhteutetaan vuodenaikaan ja elämäntilanteeseen.

Työkuviot ovat syksyn suhteen auki, mutta tunnelin päässä välkähti viime maanantaina valoa, koska äkkäsin pari kuukautta sitten lähettää puolitutulle suppean version CV:stä ruikuttavalla saatteella, että kaikki kelpaa sadan kilometrin säteellä. Saattaa tärpätä paljon lähempää ja paljon paremmin, mutta kaikki riippuu rahoituksesta - niiden päätöksiähän sitten odotellaan ja odotellaan, ainakin juhannukseen. Joka tapauksessa näyttää orastavan hyvältä, "omalta" alalta ja sallin itseni välillä jopa ihan haaveilla, että pääsisin jo töihin. Tunnetusti poskettoman loistavalla mäihälläni kipitän varmaan syyskuussa kiltisti työkkärin työnhakukurssille (tein vuosia suuren osan kaveripiirin työhakemuksista).

Odottelu on kauhean stressaavaa. Toisaalta ei ole missään nimessä järkevää iskeä jokaista munaa samaan koriin (ja sitten vahingossa istua sen päälle), mutta toisaalta koen valtavan syvää tarvetta olla lojaali luottamusta osoittaneelle taholle. Täytyy vähän miettiä mikä on ihan oikeasti realistista ja mikä ei. Keväällähän paikat ovat haussa, en ole niin naiivi, että kuvittelen humanistille irtoavan vakipaikkaa nykyaikana, mutta vuosi kerrallaan on aina lyhyempi laina ja katto pään päällä. On myös mietittävä missä työssä ja millaisissa työyhteisöissä jaksaa. Harkitsin jo hetken yrittämistä, mutta tarvitsen yhteisön - yhteisön on kuitenkin oltava siedettävä.

Lapsi joutuu syksyllä yhteisöön. Tosin pieneen ja aavistuksen tyyriiseen, mutta oman pähkäilyni päätteeksi juuri oikeaan yhteisöön. Aamupäiväksi vain, parin korttelin päähän. Kotikaupungissa kun ei ole kaksikielistä päivähoitoa, kaksikielisestä kaupungista huolimatta - lähimpään suomenkieliseen päiväkotiin pitäisi ajaa jo automatka, joten valitsimme läheisen yksityisen tahon, jota on kehuttu ja jossa kaikilla lapsilla ja aikuisilla on yhteinen kieli äidinkielestä riippumatta. Pidän myös siitä, että mikäli minulla on jonakin päivänä mahdollisuus jäädä lapsen kanssa kotiin, ei se vaikuta päiväkodin käyttöasteeseen. Vähän enemmänhän hankkeelle tulee hintaa kuin kunnallisessa, mutta meillä on vain yksi lapsi, joka on valinta sekin.

__________________________________________________

Viime viikolla syliini tökättiin neliviikkoinen vauva, kun äitinsä halusi käydä vessassa ja pukea taaperolleen muutakin kuin paidan. Selvisin jotenkuten, hytkytys tuli luonnostaan, lapseni ilme oli loukkaantunut. Nuuhkaisin vauvaa, tuoksuihan se vähän maidolle, muttei niin ihanalle kuin vuosia vuosia sitten kaikki vauvat. Olin helpottunut kun sain palauttaa vauvan äidilleen, minun ei tarvinnut pähkäillä mitä sille puetaan ja mikä sitä vaivaa.

On sinänsä ilahduttavaa, että siitä huolimatta, että koko muu maailma tuntuu olevan raskaana tai vasta vauvautunutta, minun ei tarvitse. Minä voin tehdä kodin ulkopuolella sitä, missä koen olevani hyvä ja olla samalla ihan kelvollinen ellei jopa hyvä äiti.

Lastenmusiikin uhat ja mahdollisuudet

Uskoni lastenmusiikkiin on palautumassa hiljalleen. Taannoisen, suorastaan paskan muskarikokemuksen päälle kesti pitkään ennen kuin pystyin edes laulamaan lapselle. Nyttemmin muskarimuijan joikuaminen jo naurattaa, mutta hyvin herkistyneessä tilassa se oli kyllä aivan järkyttävää paskaa. Loilotetaan ja hiivitään kuin intiaanit - voi jumalauta.

 Höyryämisestä asiaan. Lapsen saavuttaessa muistaakseni korkeintaan puolen vuoden iän hommasin innoissani hänelle Suomen lasten laulukirjan, joka on kelpo otos vanhoja ja uusia lastenlauluja. Toimittajana pikaisella kuukkeloinnilla Essi Wuorela, jonka ikätoverini muistavat lähinnä maikkarin kamalasta Super-Essi -sarjasta, jota seurasivat mm. Turtlekset, James Bond Junior -piirretty ja tietenkin Musta Ori, jota odotettiin koko lauantai(vai sunnuntai-?)aamu. Alec se siellä aina seikkaili hurjaa laukkakyytiä.

Palaanpa asiaan. Suomen lasten laulukirjassa on ilahduttavasti nuotteja, mikä on toki mukavaa jos niitä osaa taitavasti lukea. Olen uskotellut itselleni, että nuottien lukutaito vastaa kyrillisten tai kanjien lukemista; eli kyseessä on taito, jota osaan vähän, mutten riittävästi - innostun aina välillä ja sitten lopahtaa ja ruostuu entisestään. Tällä hetkellä kotona on musiikkivempeleistä edustettuna kaikenlaisten lasten rummuttimien ja heiluttimien lisäksi kitara. Kannattaa kokeilla kitaransoittoa taaperon kanssa. On meinaan pinnaa kasvattavaa hommaa.

Eli soitto on hankalaksi havaittu ja ajoittain itsekseen, ilman säestystä joikaus ottaa koville. Soiva laulukirja siis pelasti - oletettavasti olen siitä jo vouhannut (en muista oliko se laarilla vai toisaalla). Jos en minä niin kaikki muut sen ovat jo puhki kehuneet ja ihan syystä. Jos 50 biisistä jopa 40 on parempia kuin ihan kelvollisia, Terese Bastin kuvitus on suorastaan loistava ja lapsi tykkää niin minähän laulan.

Ajottain on kuitenkin hetkiä, kun äiti ei jaksa laulaa. Yhden lapsen hiljaisessa perheessä on siis investoitu myös lastenmusiikkiäänitteisiin ja voi hyvän tähden sentään millaista paskaa se genre sisällään pitää. Jos Mikko Alatalon Känkkäränkät ja Karkkipäivät ovat oikeasti parhaasta päästä, niin suorastaan fyysistä tuskaa aiheuttavat välillä lapsikuorojen, huonojen sovitusten ja tekoreippaiden setämiesten esittämät laulut, joissa surutta lauletaan mitä uskomattominta paskaa. Näitä levyjä sain vinon pinon entiseltä kollegalta tarpeettomina. Kiitos vain.

Puhumattakaan Benny Törnroosista. Paapapapaaa ja maamamamaa nyt on joka tenavan suosikki, mutta joskus haluaisin tökätä artistia kipeästi kylkiluiden väliin ja tiuskaista: "Tältä meistä vanhemmista tuntuu ja se on sinun syysi!!" Rallatilaa joo. Muumilevy siirtynee meillä piakkoin tiskikoneeseen.

Pelastuksen on tuonut taas kerran Soili Perkiö, joka on säveltänyt Liisa Kallion lorut lauluiksi. Pikku Papun laulut, joka taisi olla vuonna 2012 vuoden lastenlaululevy on ihana ja lapsi rakastaa sitä.

Lapsen isoäiti toi viikonloppuna Hannele Huovin ja Soili Perkiön Muumiperheen lauluretken mukanaan ja sitäkin voi ihan ilokseen kuunnella ja katsella. Kivat, ihan fiksut sanoitukset, kaunis musiikki - ilahduttavaa.

Lastenmusiikin ei tarvitse olla tekoreipasta änkkädänkkää, jota kuunnellessa, saati katsellessa on vaivautunut olo. Olenko muka ainoa äiti, joka on joskus miettinyt, miksi niiltä Fröbelin Palikat -ukoilta näkyy melkein kaikista esiintymisasuista haaroista läpi?

Minä laulan lapselle paljon ja mielelläni, nyt kun se on taas luontevaa. Varsinkin pukeminen on helpompaa kun samalla lauletaan. Lapsi on myös itse alkanut laulaa - vaikka edes yksinkertaiset sanat eivät vielä ihan taitu lauluun saakka, sävel osuu kohdilleen täsmällisesti ja tarkasti - ja ihan selvästi se tuntuu lapsesta ihanalta.

Oma Aika

Kävin tässä taannoin ihan yksin matkalla. Muutamaan otteeseen mainittu vaatimaton remottiprojekti on ottanut askeleita, jotka vaativat visiittiä huonekaluhalpahalliin. Kun ostosmahdollisuuksia ei ihan näillä nurkilla ole ja totesin, että minähän en edestakaisin aja - varasin itselleni hinta-laatusuhteeltaan suorastaan erinomaisen pikku hotellihuoneen.

Ensin vipatti menojalka ja suunnittelin josko oikein ulos lähtisi kun on kotoa päässyt irtautumaan, mutta kohdekaupungin tutuilla oli yllättävän paljon menoa. Päädyin siis hakemaan lähikaupasta kaksi olutta ja lähikaupan naapurista pizzan. Katselin Pressiklubia, join kaljat, söin pizzan ja heräsin kahdelta yöllä kunnon tärinöihin. Vietin pari tuntia vessassa tyhjentäen suolistoa, iloiten lähinnä kylppärin lattialämmityksestä. Pizzan raaka-aineiden kylmäketju lienee katkennut jossain vaiheessa ennen uuniin päätymistä.

Että sen nyt arvasi, kun meikäläinen lähtee ja ihan yksin ja aikoo ensi kertaa kahteen vuoteen nukkua koko yön hyvin - ei vaan tuu mitään. No ei se mitään. Mielummin nukun sormet puutuneina lapsi käsivarren päällä koisien kuin ripuloin yksikseni.

Reissun saldoa kasaillaan hiljalleen. Ruokamyrkytys nyt on kuitenkin pikkujuttu ja tyhjällä autolla ei takaisin ajeta.

Täyttä kuormaakin ilahduttavampaa oli kohtaaminen uuden, hyvän ja kivan potentiaalisen liveystävöinnin merkeissä. Siitä todisteena lähes oikeaoppiset blogijalat. Ensi kerralla keskitymme tarkemmin jalkojen asentoon.

Humanisti ja Tylsyys vaan kumpi on kampi. 

ÄLÄ V***U KOSKE!

Minua on alkanut hiljattain riepoa aivan silmittömästi tapa, jolla pikkulapsia kohdellaan ja kosketellaan. Vierailimme viikonloppuna lapsuudenystäväni pienessä hääjuhlassa, kahvitilaisuudessa, jossa suuri osa väestä halusi tietenkin ihailla tilaisuuden ainoaa lapsivierasta. Kotioloihin tottunut ja perusluonteeltaan aavistuksen introvertti lapsi kesti sinnikkäästi paijailut, posken silitykset, hypistelyt ja lässytykset kunnes mitta tuli täyteen.

Uutinen kaikille keski-iän ylittäneille täti-ihmisille: Jos vieras lapsi itkee ja haluaa isänsä sylistä äidin syliin, ei tasan auta jos tunget naamasi häneen kiinni ja uikutat. 

Paluumatkalla mietin puolisolle ääneen, miten vastenmielinen olo tulikaan kun omaa lasta kohdellaan kuin näyttelyesinettä. Tunteetonta, ymmärryskyvytöntä, kylmää objektia. Jotain, jolla on viihdearvoa, mutta jonka on pysyttävä mielellään hiljaa ja harmitomana. Puoliso myönsi tunteneensa ihan samoin kuin minä. 

Tänään kävin äititoverin kanssa lapsinemme hyväntekeväisyyshernekeitolla. Sukeltaessani lapsi sylissä ulos vessan ovesta osui eteemme puolituttu mies, joka kävi saman tien kiinni lapseni kasvoihin ja käsiin: 

"Mikäs sitä noin ujostuttaa?"

"Olet liian lähellä."

"Onko täällä joku lastenkerho tänään?"

"Ei, tulimme syömään, kuten kaikki muutkin."

"Onko tämä lapsi puolivuotias?"

"Ei ole. Melkein kahden."

"Onko se poika?"

"Ei ole, tyttö."

"Jaa. Olet pukenut sen niin ettei siitä osaa sanoa."

Ja päälle nipistys poskesta ja purjehtiminen pois. 

Vittu. 

Mulle jäi ihan kamala olo. 

Ei minun lapseni, ei kenenkään lapsi ole esine, jolle voi puhua miten lystää saati koskea miten lystää. Jos on jotain sanottavaa, jos täytyy keksiä jotain keskusteltavaa, sitten puhutaan aikaisesta keväästä tai vaikka siitä, miten kiva pupun kuva lapsella on paidassaan. 

Minä kyllä vältän koskemista vieraisiin lapsiin. On toki tilanteita, joissa se on luontevaa ja  tarpeen - silloin kosketaan tietenkin. Muttei tulisi mieleenkään ehdoin tahdoin mennä räpeltämään toisen lasta, enhän minä vanhustenkaan naamassa ole kiinni, että laitetaanpa näitä ryppyjä vähän kireämmälle niin nähdään miltä se mummu oikein näyttää. 

Lapsi on ihminen. Lapsi on persoona. Lapsella on samat oikeudet kuin kellä tahansa aikuisella - jopa suuremmat ja laajemmat oikeudet. Kaikilla on oikeus fyysiseen ja psyykkiseen koskemattomuuteen. Tämä tuntuu olevan erityisen haastavaa sotien molemmin puolin syntyneille. Lapsi on johonkin mystiseen ajankohtaan saakka esine, eläin, jotain vajavaisempaa, jota saa kohdella kuten huvittaa. Mihin tämä käsitys oikein perustuu? 

Me elämme kulttuurissa, jossa koskettaminen on vähäistä. Onhan se toki omalla tavallaan harmi, mutta asia nyt on näin. Jos kosketus ei ole luonteva ja hyväntahtoinen, ei saa koskea. Etelämmässä on kulttuureja, jotka ovat yhteisöllisempiä ja kosketelukin luontevampaa. Muistan itse hyvin, miten vaikeaa oli tottua itävaltalaisiin poskisuudelmiin. Useamman kuukauden meinasin aina astua askelen taaksepäin tervehtiessä - niin syvällä tapa ja käsitys omasta reviiristä on. Suomeen palattua oli ikävä kosketusta ja kapeampaa reviiriä. Joka tapauksessa, lapsi päättää reviirinsä itse. 

Järkevät ihmiset opettavat lapsilleen, että aina on kysyttävä ensin saako koiraa silittää. Järkevät ihmiset kysyvät myös itse saako koiraan koskea. Miksei sama onnistu kun on kyse ihmisistä? 

Voin vannoa ihan suoriltaan, että tavallinen lapsi ei halua, että vieras ihminen koskee häneen. Korjatkaa ihmeessä jos olen väärässä.