Ei enää koskaan

Lastentapahtuma. Käytiin tyttären kanssa paikallisen kesäjuhlahumufestivaaliviikon yhteydessä järestettävässä lastentapahtumassa. Ajatuksena oli yrittää jo kohtuullisen varhaisessa vaiheessa yrittää siedättyä vastaaviin tilaisuuksiin, jotka aiheuttavat minussa syvää angstia, ahdistusta, vähän vitutusta ja ripauksen epätoivoa. No ihan kauheeta oli. Paikallinen lastenkulttuuri käsittää siis musiikin tahtiin nylkyttäviä jumppatyttöjä, jotka neuvovat lapsia nylkyttämään, liian kovaa paskaa lastenmusiikkia ulvovat ämyrit, neljän euron karusellikyydin ja paikalle hinatun traktorin. 

Joo, ei saisi rutista kun kerrankin jotain järjestetään, mutta tuonkin tapahtuman, jota on vedetty samalla konseptilla 25 vuotta, voisi pienellä vaivannäöllä uudistaa ihan kivaksi. 

Lastentapahtumassa oli myös runsaasti lisääntyneitä koulukavereitani, joita yritän vältellä parhaani mukaan. 

Julki-imetys. Imetin siinä stanan lastentapahtumassa keskellä avaraa nurtsia, koska tytär halusi maitoa (repi paitaa ja oli vaativainen - sillä on oma haluanhinkkiä-ääntelynsä). Joku juntti oikeen sormellakin osoitti aiheuttamaani spektaakkelia. Hieno homma. 

Liina. Kannoin lasta tänään liinassa 7,7 kilometriä. Mullon puhelimessa trackeri. Voin kyllä myöntää, että huolimatta hyvistä liinoista ja jokseenkin onnistuneista sidonnoista huolimatta, olen aavistuksen kauhuissani pääsenkö aamulla sängystä ylös. Että kantaminen kyllä tuntuu. 

Toveri. En ota selvää uudesta mutsikaverista, mutta olen iloinen että on kaveri. Ei sovi olla ronkeli ja ihan hyvin menee. Niin. 

Kätköily. Koska olemme lapsiperhe, aloitimme geokätköilyn. Kävimme tänään kahdella kätköllä. Toinen, ihan lähellä kotia, löytyi helposti ja oli tosi kivaa. Toinen oli pirun kaukana, ei löytynyt. Vitutti ihan helevetisti. Huomenna uusiksi. 

En osallistu enää ikinä paikallisiin lastentapahtumiin. 

Virrassa

Tasaaaistaaaa ja aina muka kiire. Tai no, on kiire. Töihin ja kotiin ja hypyllä kiinni missä vaiheessa rutiinia ollaan. Kylpyyn, suihkuun, nukkumaan. Tissi, tissi, nukutaan nyt prkl vielä, aikato, aamukahvi, töihin. 

Lapsen nukutus on raskasta. Ei se karju, kun ei ole huutelijatyyppiä, mutta sängyssähulinaa kestää yleensä tunnin verran. Neidin saa kipata pötkölleen kymmeniä kertoja. Rakentavasti en ole saanut aikaiseksi edes selvittää mitä asialle voisi tehdä. 

Läheisyysvajetta on puolin ja toisin. Tuntuu siltä, että vuosikkaiden perheissä siirrytään nukkumaan omiin sänkyihin ja jopa huoneisiin, yöimetyksiä lopetetaan ja unikoulutetaan. No ei meillä vaan. Yöllä tankataan niin maitoa kuin läheisyyttä. En jaksa nostaa lasta takaisin sivuvaunuunsa, hyvin se menee meidän välissäkin - potkii vaan niin pirusti. Hinkissä se on kiinni puolen yötä. Että jee! Hyvin toimii tämäkin. 

Töissäkäynnin yksi ihanimmista anneista on se, että olen saanut viikonloput takaisin. Vapaalla on ihanaa viettää koko päivä lapsen kanssa. On touhuttu ja retkeilty ja käyty piknikillä ja ostoksilla - ja oltu ja öllötetty kotona. Puoliso oli tänään tyytyväinen käytyään minun ehdotuksestani veljensä kanssa kalassa. Meillä puolestaan oli hauska päivä vanhan ystävän ja uuden tuttavuuden kanssa. Huomiselle on suunnitteilla retki rannalle tai metsään - tai molempiin. 

Lapsi liinassa marjastus on uusin projektini. Miten helkkarissa lapsen saa sidottua selkään siten, että meno on molemmille kohtuullisen siedettävää? En aio luovuttaa ennen kuin täydellinen marjastussidonta on hanskassa (siinä vaiheessa tuo on varmaan riittävän iso poimimaan marjansa itse). 

Pyrin palaamaan laarille hieman nykyistä useammin vähintäänkin tyhjänpäiväisyyksiä jakelemaan. Tämän illan typot tarjoaa iPhone pimeästä makkarista. Nukahdus saavutettu. 

Duunii

Olen paiskinut töitä vähän yli viikon. Tai paiskinut ja paiskinut. Vanhaan rutiiniin tuli tipahdettua hyvinkin sujuvasti, löysin kuivauskaapista sinne vuonna 2008 unohtamani typerän mukin, kaadoin  siihen kahvit ja ryhdyin töihin.

Omalla tavallaan on huvittavaa palata töihin paikkaan, jossa viime vuosikymmenellä olin suurimman osan kesistä kesätöissä. Onhan tämäkin pätkä osin kesätyö, mutta kokonaisuudessaan kuitenkin lähemmäs puoli vuotta. Viidessä vuodessa harva asia on muuttunut. Työntekijät ovat samoja, kesämimmi on ihan yhtä onneton kuin edeltäjänsäkin, tekniikkaa on vähän uusittu ja se siitä.

Heti ensimmäisenä päivänä olin repiä pelihousuni raapiessani kasaan tiettyjä työhön liittyviä edellytyksiä - kuten tunnukset tietokoneelle ja ohjelmiin. Hölmönä menin myös vaatimaan tekniikan pojilta muutamia lisäohjelmia työkoneelle ihan vain työntekoa mahdollistamaan ja helpottamaan - vaatimukseni päättyi siihen, että hipsterijannu sopersi onnetonta suomeaan ja minä jyrisin, että kerronko minä hänelle, miten hänen pitää työnsä hoitaa.

Koneella ei ole pyytämiäni ohjelmia, sain lohdutukseksi uuden näppäimistön.

Istuminen tunnetusti tappaa. Kroppa keräsi ensimmäisen viikon aikana kolme kiloa nestettä. Järkytyin.

Lapsi on erittäin eroahdistunut. Sinänsä omaa sopeutumista, ikävää, huolta ja huonoa omaatuntoa helpottaa se, että lapsi on kotona isänsä kanssa. Käyvät yhdessä kaupassa, hiekkalaatikolla ja sukuloivatkin kaiketi vähän (mistä ahdistuin, mutta tajusin pitää turpani kiinni). Työpäivän päätteeksi kotona odottaa lämmin ruoka, aavistuksen ahdistunut puoliso ja vaihtelevan kiukkuinen/iloinen tytär.

Aamulla on vaikea lähteä töihin lapsen kiljuessa täyttä kurkkua ja ojennellessa käsiään isänsä sylistä. Reippaana on huiskutettava ja suukotettava heiheit - autossa ehtii tirauttaa pikaitkut. Tytär keksi myös tissilakkoilla, mutta on taas päässyt maidon makuun - käyn ruokatunnilla imettämässä ja iltapäivystyksen iskiessä iltapäivästä myös.

Olo on ristiriitainen, mutta sitä odotinkin. Työminä on yllättävänkin pätevä ja tehokas, kärsivällinen, tarkka ja ajoittain jopa innovatiivinen. Töissä on ihan kiva olla. Ikävä kotiin ei ole niin raastava kuin pelkäsin.

Kotona koen lievää avuttomuutta. Kuinka paljon tukea puolison omaa aikaa ja lapsetonta eloa? Pitääkö minun viettää jokainen sekunti kotona lapsen kanssa, että se saa riittävästi äitikontaktia? Mitä lapsi on päivän aikana tehnyt? Mitä se on oppinut ja kokenut? Onko sillä ollut kurjaa vai hauskaa vai liian tavanomaista tai virikkeetöntä?

Kai tähän tottuu. Palkka ilahduttaa, kodin ulkopuolinen elämä ilahduttaa, ja oikeastaan olen iloinen siitä, että lapsi saa viettää pidemmän pätkän elämäänsä isänsä kanssa. Pelkästään minun seurassani siitä tulisi todennäköisesti ahdistunut kyynikko.

Raskausajan masennus

On tehnyt mieli palata sen pariin.

Masennus. Minkä helvetin takia minulla on jatkuvasti syyllinen olo siitä, että olen sairastanut masennuksen ja nimenomaan raskausajan masennuksen? Tässä jokin aika kirkastui taas miten pohjattoman huonossa kunnossa tuli oltua. Lapsuudenystävä oli kylässä ja keskustelu vei toissatalveen. Hiljaa lausuttu "Ai sä olit niin pahana", pysäytti. Minä tosiaan kävin psykiatrian polilla päivittän ennen töihin menoa. Vaihtoehtona oli sairaalahoito, johon en suostunut. Ja sillekin on lain puitteissa vaihtoehto, joka oli kyllä koko ajan pöydällä.

Olin niin pohjattoman yksin. Yksinäinen. Yksin.

Ajoittain kuulee kommentteja "kun sä et ottanut yhteyttä", "oishan sitä voinut tehdä kaikkea yhdessä", "kun et vastannut viestiin". Niin. En kyennyt. Kykenin juuri ja juuri hengittämään. Ja käymään töissä. Ilman töitä olisin kuollut. Se on selvä. Siinä kunnossa iloinen hengailu seesteisinä lastaan odottavien kanssa olisi ollut pahempaa kuin silmien repiminen päästä. Kaiken lamauttava loputon tuska. Tuskaista ihmistä ei kaipaa kukaan. Tuskaista ihmistä ei kestä kukaan.

Masennus - mielisairaus - tuntuu hirveän raskaalta leimalta ja taakalta. Kuten olen useaan otteeseen todennut, masentunut on sietämätön ihminen. Olin jo valmiiksi sietämätön sietämättömässä tuskassani, tilan lääkintä teki minusta aggressiivisen. Toinen lääke teki minusta itsetuhoisen. Samaan aikaan mielessä pyöri paikallisen mielenterveystyöntekijän kommentti: "Miksi sinä ei laitta abortti?". Niin. Miksi? Millainen äiti ei osaa olla raskaana iloinen? Iloinen raskaudesta, josta on vuosia haaveillut. Ajattelematon kommentti, joka päätyi minua kuristamaan ja syyllistämään enemmän kuin mikään. Ei kommenttia pyyhi pois aluehallintoviraston päätös, ei mikään. Kommentissa oikeastaan kiteytyy yllättävän hyvin kokemukseni terveydenhoitohenkilökunnan taholta - hankalan, vastenmielisen, kyseenalaistavan, vittumaisen ja vielä ylipainoisen asiakkaan kokemus. Kommentti vei minulta oikeuden olla raskaana.

Raskausajan pahimmasta vaiheesta on jäänyt mieleen myös puhelu, jonka sain äitiyspoliklinikan naislääkäriltä peruttuani rakenneultra-ajan. En kyennyt liikkumaan, en mihinkään muuhun kuin hiljaiseen itkuun pieneksi keräksi käpertyneenä.
"Kyllä sun on nyt ymmärrettävä, että lapsella voi olla pahakin sydänvika ja sitten sä et kyllä ala täällä meillä synnyttää, meet Ouluun tai Naistenklinikalle, että lapsi saadaan heti leikattua. Nyt otat vastuuta. Ei me täällä aleta hoitaa." Niin. Minä kun olen tyhmä ja laiska. Tuon puhelun jälkeen en enää pystynyt ulvomaan. Vikisin hiljaa, tuskissani. Kaksi ja puoli vuorokautta, sillä oli perjantai. Sitten lähdin taas töihin.

Tuolloinen mielenterveystyöntekijäni luki minulle myöhemmin ääneen, mitä tuosta puhelusta oli kirjoitettu.
"Äiti ei puhu puhelun aikana mitään. Myöhemmin luen, että äidillä on hoitokontakti psykiatrian poliklinikalla vaikean raskausajan masennuksen takia."
On joskus tullut mieleen, kävikö puhelullaan minua nöyryyttäneellä naisella mielessä kirjoittaa hoitokontaktihuomionsa perään, että kaduttaa. Tuskin. Kunhan tuli mieleen. Minua olisi kaduttanut, mutta minä olenkin humanisti.

Tekee mieli yksinkertaistaa.
Minä olen hullu. Minut on diagnosoitu hulluksi (eikä diagnoosia ole koskaan pois otettu - lakkaavatko ne joskus olemasta?). Masentunut on hullu. Satu Vasantola kirjoitti aiheesta Hesarissa ihan hyvin.  Jos rapiat 400 000 suomalaista syö masennuslääkkeitä (en nyt jaksa jahnata lääkityksestä itsestään tai siitä mitä sillä hoidetaan), tarkoittaako se, että vajaa puoli miljoonaa meistä on hulluja? Olemmeko me väkivaltaisia, vaarallisia, vastenmielisiä, pelottavia, lamaantuneita, epätoivoisia, syrjäytyneitä, tyhmiä, sivistymättömiä, likaisia? Vai olemmeko me tyttäriä, poikia, isiä, äitejä, siskoja, veljiä, lapsia, aikuisia, vanhuksia, työssäkäyviä, opiskelijoita, koululaisia, eläkeläisiä, työttömiä, sairaita, hulluja, ihmisiä?

Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta saa nykyään puhua ja tietoakin on tarjolla. Minulle on jäänyt kuitenkin kuva siitä, että raskausajan masennuksesta on paras olla hiljaa. Raskausaikana saavat masentua yksin lasta odottavat, raiskatut ja vahingot, mutta eivät parisuhteelliset vuosia lasta yrittäneet. Kun vihdoin tärppää on syytä olla seesteinen ja keskittyä siihen mielikuvavauvaan. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta propagointi aloitettiin jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä. Sieltä saamani apu ja tuki kulminoitui yllä mainittuun kommenttiin.

Minä sydämestäni toivon, että raskausajan masennukseen sairastuvat saavat apua. Syyllistämätöntä apua, vilpitöntä apua. Apua kaipaa myös sairastuneen perhe. Masennusta ei paranna omaan niskaan tarttuminen ja ryhdistäytyminen - asia, jota suuri osa sote-alalla työskentelevistä ei tunnu ymmärtävän, puhumattakaan muusta väestöstä.

Hei hei vauva!

No nyt ei ole enää vauvaa talossa. On taapero. Aavistuksen on hankalaa muistella millainen se vauva oli vuosi sitten. Itse kun oli kipeä ja ties missä pöllyssä kipulääkeiden ja hormonien seassa, pelotti ja hämmensi ja rakastutti ja ihastutti ja itketti. Vastahan se mahtui melkein kämmenelle. Nyt se on pelastettava päivittäin tuhannesta pulasta, kutitettava ja hauskuutettava ja tanssitettava ja viihdytettävä.

Vauvathan ovat ihania, mutta onneksi se vauva-aika ei kestä ikuisesti. Näin on hyvä. Pieni on lapsi vielä ja pieni saa ollakin. Lapsen kanssa vaan on paljon hauskempaa kuin ihan pienen vauvan, josta ei oikein tiedä mikä/kuka se on. Koko ajan selviää paremmin kuka meillä asuu ja puuhailee ja hurjastelee ja elelee.

 Syntymäpäivätkin vietettiin. Väittäisin, että ihan onnistuneesti. Tarjoilu vähän sinne päin, ilahduin paikallesaapuneista ystävistä lapsineen, en niinkään puolison sukulaisista, mutta olen ylpeä sietokyvystäni. Otin yhteen ainoastaan isofammon kanssa (ja mielestäni syystä).

Yritin hillitä, mutta joudun vähän ulostamaan:

Rouva Isofammo saapui ensimmäisten joukossa kalaaseille. Lapsi vierastaa ja roikkuu äidissä, kuten ikään kuuluu, joten olin ripustanut sen viime hetken siivoilujen ja hässäköiden ajaksi hüftschlingeen, että saadaan jotain tehdyksi. Rouva marssi (kengät jalassa, stana) suoraan naama lapseen kiinni, veti siltä tutin suusta ja tokaisi: "Tuoltako sinä näytät?!". Ei ole vielä koskaan lapsi sukeltanut itse niin syvälle liinaan piiloon. Yllättäen sain hillityksi itseni, mutta yhtään hankalammassa mielentilassa olisin varmaankin vetäissyt muijaa avokämmenellä.

Lapsen päiväuniajan lähestyessä sille juttelin, että saat kohta tilkan maitoa ja pääset sitten unille. No rouva Isofammohan siihen kauhistuneena: "Annatko sinä noin isolle lapselle vielä rintaa?!". No meikäläisen päähän ei sitten pysynyt enää ummessa, mutta se siitä. Tiedustelin, että mikähän tässä tilanteessa on vikana ja mikä niin kovin vastustaa. Luikki ressukka karkuun.

Mä oon edelleen niin kusipääksi vuosien varrella kasvanut, että en ala edes vanhukselta sietää omassa kodissani mitä tahansa käytöstä ja kommentteja. Enkä varsinkaan lapseeni kohdistuvana. Lapsi on myös kodissaan, ei se ole mikään objekti, jolle tehdään toimenpiteitä ja josta voi puhua ihan miten sattuu. Harvemmin mäkään menen toisten koteihin arvostelemaan kiukkuisena, että jo on romua kertynyt.

Synttäripäivän taituttua illaksi ja lapsen simahdettua vihdoin unilleen, minä korkkasin kaljan *tsih*. Eilen olikin sitten aivan järkyttävän paska olo - sain siitä yhdestä (1) bissestä darran. Tulipahan sekin sitten kerralla selväksi.

Ensimmäisen vuotensa kunniaksi lapsi muuten aloitti kätevän "vain äiti kelpaa" -kampanjan. Isille vingutaan ja karjutaan joka välissä. Meen ensi maanantaina töihin. Siinäpähän keksivät miten tulla toimeen keskenään. 

Mielestäni oon onnistunu ottamaan taaperoitumisen hirveän hyvin. Enkä halua uutta vauvaa. Ainakaan nyt. Huh. 

Vastustaa

Tekee mieli vähän ruikuttaa.

Tänään on neuvola. No sehän tunnetusti mielialaani kohentaa, multa kun ei vaan onnistu nämä "kyllä neuvolassa on niin kiva käydä kuulemassa kehuja omalta tädiltä ja saa tietää onko lapsi kasvanut ja hyviä vinkkejä matkaan jne.". Aina jaksan näitä innostusrimpsuja ihmetellä niihin törmätessä. Että vikalistaa ja rokotuksia hakemaan iltapäivästä. Päiväuniaikaan, saatana.

Tuskalla ja hiellä ja kettuilulla ja ties millä maustetun Kierukka Kunnalliselta -projektin tuloksella piti myös olla jokin katsastus, mutta ajattelin pyytää uutta aikaa koska tulvin. Aina kun yritän näitä useampi kärpänen yhdellä läpsyllä -yhdistelmiä lopputuloksena on hankaluutta.

Äiti leikataan huomenna. Toipumisprosessin odotetaan olevan erittäin pitkän ja kivuliaan. Käteväähän olisi ollut jos olisin tässä pyörinyt kotosalla lapsen kanssa edelleen, mutta kun sairaalasta vapautetaan, pitäisi mun tehdä kahdeksantuntista päivää työmaalla. Siinä ei paljon kaupassakäynnit, ruokinnat ja virkistykset onnistu. Toki myös stressaa ja ahdistaaa ja huolettaa ihan itse leikkauksen sujuminen, riskitöntähän ei koskaan ole. Ehkä yksinkertaisimmillaan ilmaistuna pelottaa.

Pitääkö tässä laittaa kuitenkin jossain vaiheessa toinen lapsi tulemaan, ettei tyttären tarvitse yksin vanhempiaan huoltaa? 

Tyttäreni sai suunnilleen viikko sitten uuden serkun. Kovia ovat lapsia tekemään. Vetäisin mukillisen kahvia väärään kurkkuun kun kuulin lapsiparan nimen. Puoliso otti vähän nokkiinsa kun oli pakko vääntää aiheesta aivan mahtavaa läppää.

Lapseni täyttää lauantaina vuoden. Pitääkö facebookiin sommitella aiheesta jokin rimpsu: "Vuosi sitten leikkaussalihenkilökunta oli vittumaista, eikä kukaan sinua tuonut äidille heräämöön, mutta olet ihanin, kaunein, rakkain ja tärkein aarteeni, pieni tyttäreni." Jatkan harjoituksia, jokin tuossa vielä tökkii.

En tiedä mitä tarjota syntymäpäivillä. Yksikään sukulaiseni ei saavu paikalle (en tosin ole tekemisissä kuin äitini kanssa ja sattuneesta syystä hän ei pääse saapumaan). Koitin kutsua ystäviä, etten olisi heti puolustuskannalla karvat pystyssä puolison sukulaisten edessä (eipä ole niitäkään näkynyt edellisen kerran jälkeen, mistä syytetään minun yhteistyökyvyttömyyttäni).

Joka tapauksessa, toivon, että kalaasien aikaan ei sada ja lämpötila on kohtuullinen, jotta voimme oleskella ulkosalla. En ole päässyt vielä ajatuksen tasolla sujuiksi sisäkekkereistä.

Punkki

Irrotin sitten päiväunien päätteeksi lapsestani punkin.

En ole 50 km:n säteeltä löytänyt vielä lääkäriä, joka kirjoittaisi antibiootit. TK harjoittaa "hoidetaan kun on paskat housussa" -politiikkaa, eli sinne saa kuulemma soittaa jos lapsi oksentaa tai on veltto. Yksityisille ei tänään ole aikoja.

Nyt muuten kiristää.