Möllö

Olen edelleen aavistuksen verran kiukkuinen maanantain lapsiarvostelusta, mutta arvelen seuraavien viikkojen aikana pääseväni yli tapahtuneesta ja lausutusta. Rutiini pyörii, pää humisee ajoittain tyhjyyttään. Päivän jännittävimmät hetket liittyvät postilaatikon sisuksiin - mitä laskuja siellä onkaan - ja lapsen ulosteisiin.

Jinxaan nyt oikein kunnolla ja paljastan, että tyttäreni on itsenäisesti ottanut tavakseen nukkua öitään noin suunnilleen yhdeksästä aamu kahdeksaan, ruokaillen tällä välin kerran - kuuden maissa. Suhtaudun unikuvioon edelleen erittäin suurella varauksella, heräilen tietenkin vanhaan imeskelytahtiin ainakin toteamaan onko lapsi elossa kun se ei vaadi aterioitaan ja olen vakuuttunut että eipä aikaakaan kun homma turahtaa nilkoille. Olen ajoittain myös (osin sen mainion tukipalvelun ansiosta) vakuuttunut, että lapsessa on jotain vikaa kun se nukkuu hyvin. Ei jumalauta.

Olen rakastunut rutiiniin vaikka näenkin sen järjettömyyden. Puoliso saapui lounaalle puoli tuntia totuttua aiemmin. Ilmoittamatta. Olin juuri saanut lapsen unille ilahtuneena, että mulla onkin hei vartti tavallista enemmän möllötysaikaa. Punnitsin hetken toisen mielen pahoittamisen ja möllötyksen välillä - valitsin mölllöttelyn ja olenkin käyttänyt aikaa muun muassa fb-kirppiksillä roikkumiseen, missä ei ole mitään mieltä.

Oikein mikään ei innosta. Voisin toki päiväaikaan ommella, olen yrittänyt neuloa lapselle hattua, mutta englanninkielisen ohjeen kanssa kiristää. Siivota pitäisi huomattavasti useammin ja koen lievää huonoa omaatuntoa siitä, ettemme ole saaneet aikaiseksi pehmustaa kaikkia pöydänkulmia lapsen mahdollista enenevää liikehdintää silmälläpitäen.

 Elämä on omituisen utuista ja tuntuu lilluvan paikoillaan. Kevään hiipiminen on tunnetusti aavistuksen ahdistavaa aikaa, pimeän ja valon vaihteluun on vaikea tottua. Yksinäisyys vaivaa edelleen, mutten saa aikaiseksi tehdä asialle yhtään mitään.

Siirryn kuorimaan porkkanoita soppaa varten. Miksi metallitölkissä myytävä litku on kookosmaitoa, mutta tetrassa myytävä on nimeltään kookoskermaa? Harkitsen, josko iltapäivän vaunukävelyllä valitsisin uuden mutkan totuttuun reittiin. En välttämättä ole riittävän hurjana.

Huono

Oli taas neuvolapäivä. Mulla otti ja kilahti.

Jos lapseni motorista kehitystä on luonnehdittava: "Kun se ei osaa vielä ryömiä vai onko se muka oppinut konttaamaan"- virkkeellä, meikäläisen sietokyky tulee mittansa päähän. Ja tuli. Annatin. Eukko nakkeli niskojaan. "Tehkää ihan miten tykkäätte". "No niin kyllä tehdään."

Hieno on lapsiperheiden tukipalvelu, jossa lähdetään alusta saakka siitä olettamuksesta, että äiti ja isä haluavat jarruttaa ja haitata lapsensa kehitystä - ja toisaalta tunnutaan olettavan, että mitä nopeampaa karkeamotoriikan kehitys on, sitä parempi. Näinhän se menee koulussakin, ei nopsasti lukemaanoppineille mitään palkintoja jaeta, reippaille juoksijoille sen sijaan kyllä.

Minä en suostu tulemaan enää kertaakaan tuosta saatanan valvontainstituutista himaan itkien. Lääkärin mukaan lapsen kehityksessä ei ole mitään huolestuttavaa. Hoitsu tuntuu olevan toista mieltä. Onneksi aikuisena ei tarvitse maata alasti lattialla loisteputkilamppujen alla keski-ikäisten naisten tökkiessä kylkiin, että miksei se nyt käänny. Lääkärin mukaan lapsen kehityksessä ei voi asettaa päivämääriä, jolloin jokin taito pitää olla hanskassa.

Kieltäydyin ottamasta vastaan ylimääräistä neuvolakäyntiä. Hoitsulla repesi. Pitää kuulemma fysioterapiaan, että lapsi oppii ryömimään ja liikkumaan. Lapsi on kahdeksan kuukauden ikäinen. Kerroin ottavani yhteyttä mikäli olen sen kehityksestä huolissani. Olisin voinut suhtautua toisin, ellei minulle olisi asiaa tyrkytetty ensin kertomatta syytä - ja syytä tivattuani sain tosiaan naamalle tuon "Kun se ei osaa vielä ryömiä vai onko se muka oppinut konttaamaan" - kommentin.

Mulla on tosi paska olo. Kai mun lapsi sitten on huonompi kuin toisten, kun se ei osaa ryömiä. Mun mielestä se on iloinen ja aktiivinen ja pohtivainen, mutta kai siinä on jotain vikaa. Hienoa, että vierailu valtiolliseen tukipalveluun saa äidille tällaisen olon. Kauankohan tällä erää ottaa, että tyytyy taas luottamaan omaan lapseen ja sille ominaiseen tahtiin.

Vire

Olo ja tunnelma on ollut kireä ja alavireinen. Siitä huolimatta, että hyviäkin juttuja on putkahdellut eteen (avin päätöksestä kesäduuniin) välillä kiristää ja kovaa. Olo lapsen suhteen on epävarma, puhumattakaan suhteesta itseen.

Toisaalta olen varsin tyytyväinen elämääni - toisaalta voisin vääntää päättymättömän vikalistan. Tasainen arki on ihan hyvä juttu, ahdistun joskus vähän viikonloppuisin, kun rutiini ei toistukaan tarkkana. Tiedostan ajoittain luoneeni niin tiukan ja joustamattoman rutiinin, ettei siihen tahdo sopia mitään sosiaalista kuviota, vaikka sellaisesta haaveilen. Uni- ja ruoka-ajat on lyöty lukkoon. Ruoka on valmistettava, unille pukeuduttava ja iltaisin peseydyttävä. Lapsi tuntuu voivan hyvin mitä tiukemmalla aikataulutuksella toimitaan. Niin kai minäkin.

 Koen äärettömän huonoa omaatuntoa poistuessani lapsen luota (paitsi jos kyseessä on työkeikka, jolloin koen elättäväni lasta ja poistumiselleni paikalta on oikeutus). Pieksen itseäni ajoittain jos lapsi leikkii isänsä kanssa alakerrassa ja itse ompelen yläkerrassa. Riittämättömyys, aikaansaamattomuus, virikkeettömyys. Kokeeko lapsi, että sen vanhemmat ovat puhelimiaan möllöttäviä lihakasoja?

 En oikein kestä muutoksia rutiinissa. Lapsen herääminen päiväunilta liian aikaisin aikaansai jonkinasteista ahdistumista, purin sen kitaransoittoon - koko ajan pelkäsin, että nyt käy lapsen korville huonosti, liian kovaa rämpytän. Lapsi innostui tamburiinista, on sen kanssa heilunut pari päivää. Laulanko sille riittävästi?

 Inhottaa, että maanantaina pitää taas hinautua perhevalvontakeskukseen. Vieläkin on paska olo edelliskerran saarnoista, pelottaa mitä vikoja lapsesta nyt kaivetaan esille. Kai se on minun vikani, kun en osaa lapselle sivuheijasteitakaan antaa. Toisten lapset varmaankin aloittavat kehitysvauhdillaan eskarin viimeistään neljän vanhoina.

Onko epävarmuuteen syynä sosiaalinen tyhjiö? Olisinko varmempi äiti jos ramppaisin kerhoissa ja puistoissa ja keuhkoaisin muiden mukana typerässä fb-ryhmässä (jonka nimessä ei ole ainuttakaan suomenkielen sanaa ja ne vierasperäisetkin pitäisi prkl kirjoittaa yhteen eikä erikseen, pahvit!!!). Voi olla. Jääkö kokemuksestani äitinä jotain uupumaan kun en osallistu? Pitäisikö lasta osallistaa? 

 Haluaisin kovasti olla fiksu, nokkela ja oivaltava. Tunnen oloni kömpelöksi ja vaivalloiseksi. Huomasin päässäni roikkuneen saman nutturan vasta viikon verran. Olen kyllästynyt laahustamaan vaunujen kanssa tai ilman samoja kadunpätkiä, koiranpaskan keräyslaatikolta toiselle. Silmälasit ovat aina töhnäkerroksen peitossa, en laihdu grammaakaan vaikka kuinka imettäisin syömättä yhtään mitään.

Menen tuijottamaan jääkaappia ja väännän taas kerran koko perheelle jotain suolatonta, maidotonta, munatonta ja vehnätöntä, ilman tomaattia tai paprikaa. Täältä tullaan tofupaketti. Olen lähes yhtä jännittävä kuin sinä.

Vali

Avista tuli päätös. Voitin!

:D

Leipä

Leipä

Kyllä, vietän päiväni napsien luurilla kuvia leipomuksista. Lapsen puurokakut ja apinaeväät muistuttavat sen verran pökäleitä, että niistä jätän kuvat julkaisematta. 

Ei mulla muuta. Käynnissä on projekti Humanistille kierukka, joka on jo aikaa sitten saanut koomisia piirteitä - samalla vaivalla olisin varmaan jo saanut sen sterilisaation. Yritän hillitä itseäni, etten liiskaisi sähköpostien liitteeksi kuvaa rautalangasta. 

Sen pituinen se. 

Valve ja leipä

Kävin eilen nopealla työkeikalla Runebergin kunniaksi järjestetyssä kulttuuritapahtumassa. Ovella törmäsin sotahistorioitsijanakin tunnetun kirjailijan houkuttelemana paikalle saapuneeseen isoisääni. Meinasin oksentaa ja silmissä sumeni. 

Minulle kerrottiin, että serkkuni (jonka kanssa olen vaihtanut muutaman sanan edellisen kerran muistaakseni 13 vuotta sitten) on saanut pojan. Tämä tietenkin tervehtimättä ja kuulumisia tiedustelematta. Olin raukka ja luikin karkuun sanomatta mitään.

Iltakeikka ja kunnon verenpaineen nousu aiheuttivat tietenkin valvomista. Tyttären ruokailtua tapojensa vastaisesti jo puoli neljän aikaan - minä otin ja valvoin aamu kuuteen. Näppäränä pyörittyäni, herätettyäni puolisoparan viiden pintaan (suuttui ja lähti töihin) kirjoitin ylös kaiken, mikä ahdisti:

• suku
• aamulla saapuva nuohooja, jonka tuleminen unohdettiin perua
• 6 kk:n euribor
• työtilanne
• parisuhde
• isä 
• lapsi
• päivähoito
• raha

Listaa tarkastellessa fiksu olo tuli viimeistään tuon euriborin kohdalla. Nukahdin onneksi hetkeksi. Töiden viimeistely jäi aamupäivälle ja koko päivä on mennyt ihme sumussa.

Eilen sain aikaiseksi kokeilla leivän leivontaa. Päivittäin olen vääntänyt kasan suolattomia sämpylöitä omasta päästä-reseptillä, jonka tulokset jännästi vaihtelevat. Löysin kellarista vihdoin isältä perityn emaloidun rautapadan ja noudatin Yksiksen ohjetta. 

Tässä se oli vielä ihan hyvä. 

Lopputuloksena hyvänmakuinen lituska. 

Reseptistä sen verran, että helppo kuin mikä, mutta kaikki ei mennyt ihan putkeen. Ihana rapsakka kuori ja makukin oikein nampski, mutta littana ko mikä. Yrittänen lähiaikoina uudelleen. Paistoaikaan saatan lisätä viidestä kymmeneen minuuttia ja harkitsen suolan ja hiivan määrän justeeraamista. En oikeasti tiedä leivontakemiasta mitään - musta vaan tuntuu siltä.


Mun isällä oli tänään syntymäpäivä. Luulin pienenä, että kaikki aikuiset juhlivat synttäreitään kahvin ja runebergintorttujen kera. 

Pöksytehtaalta

Olen viime aikoina ommellut enenevässä määrin. Menin ja sijoitin uuteen markettikoneeseen, kun vm. -71 Singeristä loppui siksakki. Reppana.

Uudella koneella ajelu on outoa. Ajoin aikoinaan vuosia punaisella ladalla - sen jälkeen ei oikein minkään auton ajaminen ole tuntunut riittävän haastavalta. Nyt on sama olo ompelukoneen kanssa - onko tää hei tehty liian helpoksi?

Opettelin ompelemaan pöksyjä. Niitä on nyt eri mallisia ja eri materiaaleista. Tytär on malliltaan lyhyehkö pötkylä, joten suurin osa vaatevalmistajien pöksyistä on väärän mallisia - liian pitkiä ja aivan liian kapeita. Eihän kiristäviä housuja voi joutua pitämään jo vauvana.

Saapasjalkakisupöksyt. Mallilla on kiireitä. 

Olen ommellut myös mekkoja, mutta niiden suhteen on vielä hiomista. 

Voisko joku tulla päästämään mut täältä himasta vaikka töihin?