Kieppu

Lapsen kehitys tuntuu olevan monelle ryppyotsaista kilpajuoksua. Sitä onnistuneempi on äitinä, mitä aikaisemmin lapsi kääntyy ja vääntyy, kurottaa ja karjuu - ja lapsi luonnollisesti motorisen kehityksensä ansiosta erinomaisempi kuin ikätoverinsa. Huono kärjistys, joo. Ei oikein irtoa näillä unilla.

Olen tiedostavana äitinä tiedostanut, että vauvat kehittyvät omassa tahdissaan. Ja toistanut lukemattomat kerrat päässäni mantraa "eikiire-eikiire-eikiire-eikiire", kun tytär karjuu naama punaisena sijoitettuani sen harjoittelemaan sitä viranomaistahojen suosittelemaa vatsallaanoloa. Samaa mantraa olen salaa hokenut sijoitettuani lapsen lattialle VIIHTYMÄÄN, eli pötköttämään pötkönä selällään ja hetken kuluttua vaatimaan viihdytetyksi tulemista.

Koko ajan olen tiedostanut, että luonto oletettavasti hoitaa homman ja laittaa lapsen liikkeelle kun sen aika on. Sitä on vain kovin vaikea hyväksyä.

Tytär täytti maanantaina kokonaiset neljä kuukautta. Kääntyi heti aamulla selältä vatsalleen ja iltapäivällä tukeutui kyynärvarsiinsa. Ei edelleenkään viihdy vatsallaan, mutta kieppuu sitkeästi itsensä ympäri.

Tämä kaikki ainoastaan hoitopöydällä. Lattialla ei hievahdetakaan. Mutta mieti, hievahtaisitko sinä?

Mitä siis opimme? Lapset kehittyvät omassa tahdissaan. Kannattaako ottaa paineita? Ei. Otetaanko silti? Joo.

Lausunto

Eilen saapui mainosten seassa kirjekuori poliisilta. Päättelin sen sakkolapuksi, vaikken mielestäni ole täräytellyt kovin pahaa vauhtia peltipoliisien ohitse. Ei ollut sakko, mikä sinänsä on näillä rahoituksilla varsin miellyttävää. Oli kuolintodistus ja paperi, jonka mukaan kuolema on loppuun käsitelty. Onko? 

Ei mennyt kuolinsyylausunnossa kuin seitsemän kuukautta, luvatun kuuden sijaan. Ihan hyvä. En ala näissä ympyröissä tuloksia ruotimaan, ei se kenellekään kuulu, mutta tunnen jonkinlaista pientä ylpeyttä siitä, että alkoholi ei johtanut kuolemaan. Eihän isä enää pariin vuoteen juonutkaan. Samalla ahdistaa, koska kivutonta tuskin on loppu ollut. Ja pysäyttihän lausunto taas sen äärelle, mitä isän elämä viimeiset vuodet oli - toisaalta kirkasti, mitä elämä olisi ollut. 

Paperi, jossa summataan ihmiselämä on raaka. On pakko etäännyttää itsensä. Sain itseni kiinni siitä, että ihastelin lääkärin kirjoitustyyliä, sen selkeyttä ja hyvin ristiriitaiselta tuntuvaa kaunistelematonta hienovaraisuutta. Teksti kertoo havainnot, ei ota kantaa. Harvinaista luettavaa. Oikeuslääkärin lausunnon toivoo sellaista olevan. 

Teki mieli itkeä, mutten itkenyt. Söimme vääntämääni avokadopastaa (joo, oli pakko kokeilla SITÄ, ihan syötävää) ja minä lueskelin isälleni syötettyjä lääkkeitä ja hänen sisäelimiensä kokoja. Vauva mölisi sitterissä. Teki niin saatanasti mieli itkeä ja huutaa ja rikkoa tavaroita ja PURKAA, mutten edes raivonnut. Ajoimme naapurikaupunkiin ostamaan koiranruokaa. Keli oli kirkas, kaunis ja raikas. 

Muistuttaisin, että kotiin kuoleminen on aina poliisiasia. Valtion kyydillä pääsee avaukseen, jonka tulokset toimitetaan omaisille. 

Mulla on ikävä isiä. 

Silmä

Lapseni toisessa silmässä on kurja kyynelkanavatukos. Se ei kuulemma ole minun vikani ja on muutoinkin kovin yleinen vaiva pikkuisilla, joiden kropan osaset ovat kauhean pikkuisia ja tukkeutuvat helposti. 

 Kyynelkanavan tukkoisuudessa on se kettumainen puoli, että silmä melkoisen herkästi tulehtuu. Siitä huolimatta, että silmää pestään keitetyllä vedellä päivittäin useita kertoja apteekin steriilien pikku taitosten kanssa, se perkele tulehtuu koko ajan. 

Torstaina alkoi möhnää tulla jo ruokalusikkakaupalla. Soitin perjantaiaamuna päivystykseen. Jo raskausaikaana olin aikeissa ostaa lapselle vakuutuksen, projekti jäi vähän kesken. Harkinnassa on jälleen, kalliita ovat perkeleet, ja projektiani hidastaa jokseenkin pahasti se, ettei paikkakunnalla ole yksityistä lastenlääkäriä. 40 kilometriä ei edelleenkään ole paha, muttatota. Maksanko verot ja vakuutuksen päälle vai pelkät verot, joilla palvelun pitäisi pelittää? Ajatus muhikoon. 

Joka tapauksessa, soitin jo tuttuun telefoooonrååådgiiivningiin (instanssissa pyörivä nauha alkaa olla venynyt). Olin aivan häkeltynyt, kun vastannut hoitaja oli varsin inhimillinen, ei pitänyt idioottina, ei laukonut itsestäänselvyyksiä ja totesi jopa, että kyllä äiti aina tietää parhaiten ja huomaa jos lapsella on jokin hätä. (Ei, en laske silmätulehdusta hädäksi, kyseessä oli kuumeilun tiedustelu.) Rouva neuvoi myös, että jos on tarvetta lastenhoidollisille toimenpiteille, pitää mennä vaatimaan lasikopin tädeiltä vapaata huonetta käyttöön. 

 Iltasella lääkärikin oli yllättävän positiivinen tapaus. Osasi suomea ja kerrankin selitti mistä sen silmän kanssa on kyse, mitä sille voi tehdä ja mitä ei voi. Ja mitä tehdään jos ei aukea (emme mieti sitä). Miten nenänvartta kuuluu hieroa, vettä ei kuulemma tarvitse puhdistukseen keitellä ja bakteerin laadunkin selvitti. Arveli tyttären olevan virkeä ja hyväntuulinen - lapseni nauroi ja keikisteli isänsä sylistä. Ei se vieraille yleensä. 

Kaikenlainen pienikin vaiva aiheuttaa luonnollisesti paskamutsioloa. Ennen perjantaista muskaria (voi saaaaataaaanaaaaa, mutta maksoin jo niin sinnillä loppuun saakka, ehhee) pohdin oikein ääneen, että paskamaista läksiä yhtään mihinkään, kun lapsen silmämöhnii ja punoittaa ja viestii koko loistollaan sitä kuinka kehno olen äitinä. Typerää kelausta kuulemma. 

No, kuinka ollakaan ensimmäisenä muskarimuijan suusta:

"Onpa sillä kauhean punainen silmä."

Ilman minkäänlaista pehmentävää rekisteriä äänessä. Otin tietenkin kommentin vittuiluna ja äitiyteni arvosteluna, koska olen univelkainen, vuotavatissinen herkkishirviö. Samainen vetäjä muisti kyllä kehua muutamien vauvojen vaatetusta (taas), ja haukkui opettamansa 8-vuotiaiden ryhmän aamuisen esiintymisen: "Ne lauloi niin huonosti." Kun en halunnut vasta päikkäreiltä herännyttä tytärtäni kiikuttaa peiton sisällä, sain kommentiksi: "Äiti taitaa olla väsy, eikä lapsi." No niin vittu olenkin, mutta MINÄ päätän huudatanko lastani vai enkö. 

Eli kärjistyy taas. Mulla vaan särähtää korvaan, kun arvostellaan pienten lasten esiintymistä huonoksi (rouva muskarimuijan työyhteisö oli ilmeisesti ollut paikalla kuulemassa). Lasten esiintymistä ei arvostella. Tulipa tosin todettua, mitä on musiikkiopiston pedagogiikka ja arvomaailma. Arvelen, että en laita lastani kyseiseen instanssiin isompana harrastamaan yhtään mitään. 

Mistä muuten löytyy kouluikäisille vielä harrastuksia, joissa suorituksella ei ole niin väliä vaan hauskuudella ja viihtymisellä ja itsetunnon ja sosiaalisten taitojen kehittymisellä? 

Olemme myös jälleen rakastamieni kielikysymysten äärellä. Minä en tohtisi mennä opettamaan ruotsiksi ruotsinkielisiä. En tohtisi saksaksi saksankielisiä, enkä englanniksi englanninkielisiä. Lyhyehköt esittely/asiantuntija/tietoiskupläjäykset ovat asia erikseen. "Kun minä en osaa nämä suomenkieliset laulut." Paikallinen musiikkiopisto kuitenkin vakuuttaa palvelevansa väestöä molemmilla kotimaisilla kielillä. Minä olen eri mieltä. Haluaisin nähdä sen tilanteen, jossa suomenkielinen vetää ruotsinkielisille äideille ruotsiksi vauvamuskaria. Sitä ei siedettäisi viittä minuuttia pidempään. Seudulla kaksikielisyyden määritelmä on erinomaisen mystinen. 

Joo, jatkan itseni hillitsemistä. Se on haastavaa, sillä olen kovin väsynyt, väsystä johtuen pöhnäinen ja melko kiukkuinen. Tyttären vaippa on edelliset kolme yötä falskannut huolimatta jättiläiskoon superimukertakäyttömaapallontappovaipasta ja päälle viritetyistä villavaippahousuista. Ensi yönä liitän yhdistelmään vielä jonkin lisäimun. Gaaddääm. 

Vaatteiden ja vaipanvaihdon (noin kello 3.21) päälle on ajoittain hankala nukahtaa. Varsinkin jos pissalätäkkö on syntynyt imeskellessä tissiä, eli saan laiskuuttani vielä nukkua siinä.  

Huuto

Viime yönä meille muutti Huuto. Haluaisin, että se jatkaisi matkaansa, sillä nyt on se tsekkoslovakialainen Nukkumatti käynyt viskomassa kilokaupalla unihiekkaa silmiini ja ratkonut silmäpussit roikkumaan nenän tasolle.

Yhden aikaan tytär vingahteli sivuvaunussaan, pieraisi ja nappasin sen viereeni syömään, kuten satoja kertoja ennenkin. Ei muuten kelvannut. Puoliso luonnollisesti siihen heräili (veikkaan, että koko kortteli heräili), hurtta äityi ulvomaan tahtia ja kaikilla oli hauskaa.

"Mee alakertaan nukkumaan."
"Mä en mee mihinkään."
- tahaton silmien pyörähdys -
"No minä saatana meen sitten. Vittu, aina pitää riidellä."
"Haista sinäkin perse."

Meillä on kypsä ja toimiva parisuhde. Isäntä paineli alakertaan. Vauva huusi. Vaihdoin sille vaipan. Vauva huusi. Lauloin sille. Vauva huusi. Yritin tarjota hinkkiä. Vauva huusi. Tarjoilin tuttia. Vauva huusi. Tunnin huudon perään sain tungettua sille varsin mukavassa tukemattomassa istuma-asennossa tissin suuhun, joka täysin puun takaa maistui ja unikin tuli saman tien.

Lähetimme puolison kera toisillemme anteeksipyyntötekstarit ja herra palasi vuoteeseen. Herätin sen kuudelta, että mee töihin. Ei se kuulemma kauheasti myöhästynyt. Vauva tosin ilmoitteli samoihin aikoihin olevansa nälkäinen. Toisti jo kertaalleen toteutetun kaavan, tosin ilman nukahtamista. Sen se korvasi hymystelykujerteluseurustelulla.

Vielä yhdeksän aikaan yritin tunkea sille tuttia suuhun, että nuku nyt. Kaksi koiraa jalat ristissä herätti lopullisesti.

Tytär on pitkillä päikkäreillä. Miksen minäkin?

Puhelu

Ystävä soitti eilen. Hätkähdin, sillä tiesin hänen olevan sairaalassa.

"Mulla on vauva keskolassa ja mä oon ite täällä osastolla ja nämä saatanan kätilöt ei muuta tee kuin tuputtaa rauhottavia kun mua itkettää."

Ystävä kuiski puhelimessa ja itki.

"Jos mä tuun kaksi minuuttia myöhässä keskolaan, en saa syöttää omaa lastani enkä pitää sylissä ja ne ämmät juoruaa siellä toisistaan tauotta."

"Tulin ambulanssilla sairaalaan ja nämä sanoi, että ei se mitään synny. Koko yönä ei kukaan katsonut mikä on alakerrassa tilanne, sitten kun katsoi, niin saikin ruveta ponnistamaan. Joo, en mää vaan voi tietää oonko synnyttämässä vai en kun oon vasta kaksi laittanut maailmaan aiemmin."

Mikä siinä itkussa on niin vaikeaa? Minä itkin, kun kuulin viime viikon lopulla ystävän synnyttäneen lapsensa reippaasti etuajassa. Itkin, kun sain tekstiviestin, että äiti on kunnossa ja lapsi osaa itse hengittää. Minä itkin sairaalassa oman terveen lapsen synnyttyä, en tiedä ketään, joka ei olisi itkenyt. Mutta kuinka paljon olisin itkenyt jos lapsella olisi ollut jokin hätä tai se olisi ollut vielä liian pieni maailmalle. Kuka ei itkisi? Minusta on ihme, jos itkun voi siinä tilanteessa lopettaa.

Minulle tarjottiin mielialalääkkeitä, kun itketti. Ystävälle on jatkuvasti tuputettu mielialalääkkeitä, kun häntä itkettää ja hän on huolissaan. Mielestäni äidin on parempi itkeä sairaalassa kuin kotona lasten edessä.

Onhan itkuun ihan helvetin vaikea suhtautua. Yritin eilen kuvailla kävelyllä (toiselle) ystävälle leikkausta edeltäviä hetkiä, paniikkia, hätää, pelkoa perse paljaana pöydällä vieraiden ihmisten keskellä, lihanpalana, objektina. Ensin itkua ja vapinaa, johon ei osattu suhtautua; muttei osattu suhtautua siihenkään kun huusin suoraan tuskasta sen saatanan spinaalipiikin epäonnistuessa kerta toisensa jälkeen ja anestesialääkärin kiroillessa hermostuneena. (Muistutetaan nyt vielä, että ennen sektiota ei saa paniikkiin yhtään mitään, leikkaukseen mennään lääkitsemättä - tuntuu olevan kovin monelle uusi asia.)

Onko syntymä aina kauhua? Lapseni ruma syntymä. Lapsi tosin oli kaunis.

Eilinen oli yhtä synnytystä. Ensin metsässä oma ja ystävän, sitten puhelimessa tuorein. Ja kaikilla hirveä pelko sen toistumisesta. Synnytys on trauma. Paperihaavan saaneille miehille järjestetään kriisiryhmiä, mutta synnyttäneille äideille ei.

Mielestäni joka kylässä saisi olla synnytyspurkuryhmiä, joihin supersynnyttäjät eivät saa tulla ja joissa kerrotaan ja jahnataan joka ikinen veriklöntti ja tikki ja kipu ja piikki läpi niin ettei jäljelle jää mitään. Ja kunta saisi kustantaa tilat ja kahvit ja pullatkin vielä!

Eniten ihmetyttää miksi äitejä ei kuunnella.
"Kyllä se on varmasti kääntynyt. Tässähän sen peppu tuntuu."
"Se on sen pää."
"No ei kyllä ole, varmasti saat ihan normaalisti synnyttää."
Sektion esikäynti 14.6.2012.

"Ai, sä ootkin jo kymmenen senttiä auki. Mennään kuule saliin niin saat ponnistaa. Ei me kyllä yhtään arvattu, että se sieltä syntyy. On ollut niin kiirettä täällä."
Sama sairaala, viime viikolla. Rv 33.

En siis vieläkään osaa lopettaa.

Ei mulla oikeestaan mitään...

Olipa jännä viikko. Juuri mitään ei tapahtunut. Meni nopeasti, kuten yleensä. Kolme erinomaisesti nukuttua yötä ja yksi jokseenkin toivoton takana. Muskari parin tunnin päästä edessä; ajattelin antaa sille vielä mahdollisuuden, onhan se viikon sosiaalinen kohokohta.

Muutamia huomioita matkan varrelta:

Raskaus- ja imetysvitamiinipurnu haisee ihan vauvankakalta.

Sadesäällä on vittumaista vaunulenkkeillä. Koirakaan ei arvosta.

Kirjastovauhkoamisesta innostuneena päätin alkaa vaikuttaa yhteiskunnallisesti ja lähetin kirjoituksen paikallislehden yleisönosastolle koskien yllättäen jo aiemmin mainitsemaani lasten laajoista terveystarkastuksista säästämistä. Tarkistin asian vielä parilta tutulta; laitonta on karsiminen ja iskin tekstiin vielä vakuuttavasti lakipykälää mukaan. Luonnollisesti esitin myös muutamia kysymyksiä kuntavaaliehdokkaille koskien lapsiperheiden palveluja ja etuja. En ole päivän aviisia ehtinyt hakea postilaatikosta (siirsivät ne perkele nippuun tien toiselle puolelle, niin on helpompi mönkijällä postia jakaa), joten en osaa varmaksi sanoa hyväksyttiinkö nimimerkkini. Valitsin sosiolingvistististä syistä varsin maskuliinisen pseudonyymin, sillä olen vakuuttunut siitä, että mahdolliset vastaukset eroavat huomattavasti onko kirjoitus allekirjoitettu "äiti" vai "isä". Saatan raportoida mahdollisista vastauksista. Jännää.

Tyttären öinen imeskely on käynyt hieman haastavaksi tämän keksittyä, että myös öisin on mahtavaa pumppailla pienillä pötköjaloilla kohti kattoa ja harjoitella tehokasta kääntymistä. Kun on sitten kesken ruokailun päättänyt pötkähtäen kierähtää esimerkiksi isäänsä päin, pääsee häneltä komea raivari, kun tissi ei olekaan siellä. Saattaa olla, että siirryn joksikin aikaa hinaamaan itseni istuvaan asentoon yösyötöillä. Jos muistan.

Näin lehdessä mainoksen, että kotiin voi tilata kokoomuslaisen. Asia on harkinnassa. Oletan, että HC kokoomuslainen isoisäni, jota en kotiini päästä, ei ole kiertävä kokoomuslainen. Jonkun nuoremman porvarin voisin kyllä ottaa imuroimaan ja luuttuamaan lattiat, lastakin voisi katsoa sen aikaa, että käyn suihkussa. Katon myrskyssä irronneet reunapellit se voisi myös kiinnittää paikoilleen ja tiskata omenasoseenkeittokattilan, johon sose on jämähtänyt kuin betoni. Sitten voisin sen kanssa keskustella sairaslomista ja siitä, miten duunarit ovat laiskoja paskoja ja kovia valehtelemaan.

Menen etsimään Suutarinemännän kehtolaulun nuotteja. Ne on täällä jossain. Että piupalipaupali.

Kirjasto

Meillä on jokseenkin hirvittävät määrät kirjoja kotosalla. Osa on varastoitu vinttiin, kun ei hyllytilaa ole riittävästi. Lahjoitan mielelläni kirjallisuutta ja otan toki mielelläni vastaan. Vuosittain kirjoihin käytetty summa on ollut melkoinen, ammattikirjallisuuden saa toki onneksi vähentää verotuksessa.

 Viime vuoden olin projektihommissa jokseenkin lähellä kirjastoa, eli sen sisuksissa, en tosin kotikaupungissani, enkä kirjastotoimen alaisuudessa. Opiskeluaikoina rakastin kirjastoa ja maailmalla luuhatessa silmät avautuivat varovaisesti - eikö kirjasto olekaan kaikkialla ilmainen?

 Työskentely suurehkossa kirjastossa valotti alaa valtavasti. Työntekijöiden asiantuntemus on varsin vaikuttavaa. Kirjallisuudesta keskustelu (no ei kaikkien kanssa) oli pitkästä aikaa mielenkiintoista (sanasto on tosin suomeksi hakusassa). Saman karsinan (I hate avokonttori) rouvat olivat rautaisia tiedonhaun ammattilaisia, joilta irtosi vastaus pulmaan kuin pulmaan varsin vaikuttavassa tahdissa.

 Aloin siis kyseenalaistaa kirjojen osteluani ja rajoitinkin sitä huomattavasti - heihaloo, kaikki uutuudet tulee viereiseen hyllyyn uunituoreina. Kirjasto on mahtava palvelu. Kirjasto on mahtava resurssi ja sen työntekijät (yleensä) oikeasti vaikuttavia ammattilaisia (joo, mä jankkaan).

No menin sitten maanantaina vierailemaan paikallisessa kirjastossa, joka hehkuttaa kehittämishankkeitaan ja innovatiivisuuttaan kuin viimeistä päivää. Kun astuin ovesta sisään mulkoili tiskiltä vanhempi virkailija minua ja repussa nukkuvaa tytärtä, nykäisi toista virkailijaa hihasta ja supatti tälle jotain korvaan. Molemmat seurasivat taivaltani palautustiskin äärelle, jossa tervehdin virkailijaa kaivaessani palautettavaa repusta. Hän ei tervehtinyt minua. Ojentaessani kirjat rouvalle kerroin, että ole hyvä. Hän ei kiittänyt minua. Olin ajatellut kaivaa muutamia opuksia mukaannapattavaksi, mutta alkoi sylettää niin, että katsoin parhaaksi päästellä kotiin. Lähtiessä tiskiltä yritin vielä täräyttää virkailijalle, että heihei. Ei vastausta.

Edellisen kerran laitoksessa asioidessani keskeytin tiskillä päivystävän virkailijan lukutuokion lainaamalla muutaman teoksen ja pyytämällä uuden pin-koodin (sitä ei jostain syystä saa itse valita). Asiakaspalvelijan närkästys loisti kasvoilta ja luettavana ollut romaanikin paiskattiin suurieleisesti sivuun.

 Kotiintultuani lähetin tällä kertaa vähemmän lämminsävyisen sähköpostiviestin kirjastotoimen johtajalle. Ihmettelin hänelle henkilökunnan palveluasennetta ja tiedustelin mikä kirjaston funktio mahtaa edes olla, jos asenne on kuvaamani kaltainen.

Yritin pari kesää takaperin tilailla opintoihini kirjallisuutta paikallisen kirjaston kautta. Yksi kirja minulle hankittiin Bergenistä, vaikka suomalaisissa yliopistokirjastoissa vastaavaa oli kyllä ihan hyllyssä usempiakin kappaleita. Toista kirjaa oli kysytty Kööpenhaminasta, mutta sitä ei haluttu antaa lainaan - sain puhelun odotettuani teosta viisi viikkoa (samaa löytyi jälleen useita kappaleita ihan kotimaasta). Totesin, että helpompaa ja halvempaa ja erityisesti nopeampaa on ajaa edestakaisin johonkin yliopistokaupunkiin (tai vaihtoehtoisesti naapurikaupunkiin, jossa kirjaston henkilökunta on ammattitaitoista).

 Sain yllätyksekseni vastauksen varsin nopeasti paikalliselta kirjastotoimen johtajalta. Hän pahoitteli tapahtunutta ja ainakin väitti, että viestissäni oli paljon asiaa ja hänelle mietittävää.
"Kirjasto , siellä asiakas on kuningas, tieto demokraattista ja lukemisen vapaus vallitsee. Kirjasto keskipisteessä. Yksi kaupungin parhaista tietokanavista."
Sitaattiinsa on herra johtajan mukaan heillä vielä matkaa. Niin on. 

 Harmittelin sitä, että haluaisin tyttärelleni muodostuvan positiivisen ja luonnollisen suhteen kirjastoon sekä kirjallisuuteen. Tosiasiahan on, että minä en lasta enää paikalliseen kirjastoon vie. Miksi veisin lapseni paikkaan, jossa pahoittaa mielensä, tuntee olonsa epämukavaksi ja ei-toivotuksi.

Onneksi naapurikaupunkiin on vain reilun puolen tunnin matka, siellä kirjastotoimen johtaja potkaisee asiakaspalveluangstiset työntekijät komealla kaarella pihalle ja varsinkin lastenosaston henkilökunta on aivan ihanaa. Toinen varsin mainio kirjasto sijaitsee vielä lähempänä, täysin ruotsinkielisessä kunnassa, mutta suomenkielinen valikoima on erinomainen (kun kukaan ei niitä koskaan lainaa, vaikka uutuudet tilataan joka tapauksessa).

Miten kukaan voi kirjojen, kirjallisuuden, tiedon ja virikkeiden keskellä työskennellessään olla kuin olisi vetänyt hapansilakkaa naamariin viikon ja nukkunut kellarin lattialla puoli vuotta. Surullista. Lienee täydennyskoulutuksen paikka: Miten töissä ollaan, 5 ov. (Mä oon niin vanha, että lasken ikuisesti viikkoja.)