Saavutus 2

Teen mää muutakin ko imetän, rutisen, angstaan sektiosta ja neulon.

Ompelin tyttärelle pöksyt. Tein siis lähempää tuttavuutta melkein nelikymppisen singerini kanssa ja ompelin pöksyt. Meni koko päivä ja tuli hiki ja kauheesti virheitä, mutta nytpä ei olekaan sitä kuivakkaa opettajaa virheitä syynäämässä ja nitisemässä. Liian isot ne on ja kumman muotoiset, mutta jostain on aloitettava! Laskin etten ole trikoota ommellut kuuteentoista vuoteen. Kiitokset vielä sinne peruskouluun!

Kilpparipöksyt

Menetin myös huuto.net-neitsyyteni. Se oli jokseenkin kivutonta. Kaupat lukkoon lauantaina, paketti kotiin tiistaina. Ihan mahtavaa! Ostin siis tyttärelle syöttötuolin. Sellaisen, jota lapsena muistan kaupungin ensimmäisessä pizzeriassa katselleeni ja haaveilleeni kun sellaisessa saisi istua leikkimässä. En ollut kovin vanha!

Syöttötuoli ja kauhea keittiön lattia sekä paskaisia pannulappuja. 

Syöttötuoliin en ole ajatellut tytärtä asentaa ennen kuin se sen 6 kk täyttää ja kiinteät aloittaa. Syntymäpäivälahjaksi toivoin Minä syön itse -kirjaa, joka ilmestyi samana päivänä kun vanhenin. En ole saanut luetuksi kuin parisenkymmentä sivua, mutta tykkään tekstistä ja asiasta. Luonnollista asiaa ei ole pilattu ihmeellisyyksillä ja taikatempuilla ja syyllistämisellä. Varmuuden vuoksi täytynee lukea myös fundamentalistisempaa kirjallisuutta, sillä mikä voikaan olla haastavampaa kuin lapsen ruokkiminen (siitä on jotenkuten ihan jokainen kaiketi selvinnyt).

Näin. Käytiin päivällä tyttären kanssa kyläilemässä naapurikylässä. Siellä poksahtaa marraskuussa poika maailmaan, emännällä oli jokseenkin tukala olo. Virkisti. Kunnes muistin, että huomenna on se neuvola.

Edit. Vaikuttaakohan neuvola-angstaamiseeni se, että muun muassa keskussairaalan psykiatrian ylilääkäri on minulle neuvonut, että valehtele sitten neuvolassa. Eipä oikeastaan vaikuta. Eiköhän tuon tajua jokainen ihan itse. 

Vielä kerran - SEKTIO

Onhan tämä aiheena jo jokseenkin kulunut, mutta edelleen sylettää. Olen oikein kovasti koittanut miettiä, mikä siinä niin kovin kaihertaa ja olen jopa päätynyt muutamaan johtopäätökseen.

1. Minua kohdeltiin kuin lihakimpaletta.
2. Etukäteen mentiin lupailemaan vähän liikoja.
3. Ohjeistus, tiedotus jne. esimerkiksi sen suhteen, mitä minulta odotetaan ja mitä toipuessa saattaa tulla vastaan oli aivan onnetonta.
4. Miksei sairaaloissa ole yhteneviä käytäntöjä ohjeistusten saati hoidon suhteen?

Sektion psyykkisestä puolesta olen jo jahnannut pitkät pätkät. Se oli kauheaa ja on edelleen. Ajoittain mielessä käy josko tosiaan toisen lapsosen joskus maailmaan askartelisi, mutta ajatus siitä, että joutuisi taas pöydälle toisten armoille aiheuttaa lähestulkoon fyysistä pahoinvointia.

Etukäteen lupailtiin tosiaan vähän liikoja. Vauva ei päässytkään kenguruhoitoon oletettavasti kätilön laiskuuden vuoksi - helpompihan se oli kääriä peittoihin ja iskeä pahasti järkyttyneelle, jokseenkin introvertille isälleen syliin ja istuttaa koko paketti keinutuoliin neljäksi tunniksi. Huutamaan. Ilman apua ja ohjeistusta, saati tukea, siitä mitä sille pitäisi tehdä. Oli istunut ja vähän keinunut ja itkeskellytkin ahdistuneena uskaltamatta pyytää että vessassa pääsisi käymään. Nice. Samaan aikaan kuuntelin heräämössä henkilökunnan vittuilua toisilleen ja paskapuhetta toisten selän takana. Lupaus lapsesta heräämössä oli toki satua.

 Olen miettinyt myös, mahtoiko kusikatetrin asennuksessa mennä kaikki ihan sääntöjen mukaan, kun tuntuu siltä, että kaikki kehuvat, ettei se tunnu missään. Saatana, että tuntui. Mieltäylentävä prosessi oli myös, minulle ei kerrottu toimenpiteestä mitään, mutta lääketieteenopiskelijatyttöselle, jonka olemassa- ja mukanaolosta minulle mainittiin ohimennen, selostettiin kyllä mikä on meininki. "Mä puudutan vähän", no ois voinu puuduttaa vähän enemmän. Vai enkö vain ole tottunut siihen, että toosaan isketään puukko ja jokainen askel tuntuu siltä kuin sitä paskaista ja ruosteista puukkoa väännettäisiin ympäri. My bad.

Saamissani ohjeissa lukee, että virtsakatetrin jälkeen on syytä antaa kotiutuessa virtsanäyte, jotta tulehdukset saadaan kiinni. No eipä annettu eikä otettu. Neuvolasta vähän ihmeteltiin, kun kusipurkin perään kyselin, että yleensä ne sairaalassa sen kusen testaa. No eipä ollut tulehdusta enää kolme viikkoa leikkauksen jälkeen, mutta tuskallista se kuseminen siihen asti oli.

Olisin kaivannut etukäteen tietoa siitä, mitä minulta odotetaan toipumisessa. Milloin minun on oltava jalkeilla ja kuinka paljon. Mitä kipulääkkeitä minulle annetaan ja kuinka paljon ja mikä vaikuttaa mihinkin. Milloin minun on pystyttävä hoitamaan lasta ja milloin on odotettavissa, että kivut helpottavat? Milloin minun odotetaan lähtevän kotiin? Miksi ei kerrottu, että maidonnousussa tulee eteen ongelmaa? Miksi ohjeissa mainitaan paljonkin kuntouttavia liikkeitä ja kuntoutusharjoitteluja, mutta minulla ei ole aavistustakaan mitä ne pitävät sisällään?

Jos edes osaan kysymyksistä, joita en osannut kysyä etukäteen olisi vastattu, olisi toipuminen saattanut olla helpompaa ja henkilökunnan kanssa ei olisi tullut niin kovasti konfliktia. Tuntuu, että he pitivät minua laiskana paskana, joka ei edes halua toipua. Minä en tiennyt, miten minun olisi pitänyt toipua. Ohjeena oli heräämön hoitajan, jolle oli tehty kaksi sektiota, neuvo, että älä anna niiden pompottaa suoa ja katokin että syöt tarpeeksi kipulääkkeitä (edelleen se Jaana unohti ne tuoda, mikä vieritettiin minun syykseni).

Minulle ei muuten ennen leikkausta kerrottu mitään sen riskeistä. Ei edes ennakkokäynnin merkeissä. Tosin riskeistä ei puhuttu myöskään sanallakaan ennen ulkokäännösyritystä. Pidän tätä varsin outona. Ei siinä, ettenkö olisi lukenut joka ikistä kauhujuttua ja artikkelia aiheesta, mutta kuitenkin. Outoa.

Kuntoutuminen tuntuu olevan mysteeri. Tylsyyden blogissa aiheesta on jonkin verran keskustelua. Ihmetyttää se, miten vähin tiedoin oman kuntoutumisen suhteen on lähdettävä kotiin. Minä sain varsin ristiriitaiset ohjeet esimerkiksi kipulääkityksen osalta. Yksi kätilö sanoi, että buranat jätät heti pois ja toinen, jonka molemmat lapset olivat sektiolla syntyneitä, sanoi, että vedät napit naamaan vaikka väkisin kahden viikon ajan ja sitten vasta saa vähentää.

 Printatuissa kotihoito-ohjeissa kerrotaan kyllä milloin saa mennä saunaan (no ei todellakaaan huvittanut) ja että vessassakäynnin jälkeen on pestävä toosa. No kuinka kauan? Ilmeisesti niin kauan kuin vuotoa on. Noo kuinka kauan sitä vuotoa voi olla? Omalla kohdalla tiputtelua oli pari viikkoa, pari viikkoa taukoa, uusi mysteerivuoto, taukoa, iso mysteerivuoto, taukoa, tippa siellä, tippa täällä, loppu. Kesto kymmenisen viikkoa. Ettätota. Aina ei viitsi tekstata lääkärikaverillekaan, että onko tämä normaalia. Kai silläkin on vapaa-aikansa.

 Kotikäynnillä terveydenhoitaja muistutti siitä, ettei mitään muuta kuin vauvaa saa kantaa. Ja vehdata ei saa ennen jälkitarkastusta (ei kyllä toteltu). Ennen jälkitarkastusta kun on terkkarin mukaan vielä suuri repeämisriski. Sisukset kun umpeutuvat hitaammin kuin iho, että teoriassa vielä kuukausitolkulla leikkauksesta voivat ompeleet ratketa mahan sisällä. Arvelen, että osa rouvan saarnasta oli ihan vaan vittuilua. Varsin kiva ja luottavainen olo siitä kyllä jäi.

Jälkitarkastuksessa lääkäri kertoi, ettei raskaita taakkoja saa edelleenkään kantaa. Aikarajaa hän ei tosin antanut, mutta tiedustellessani mitä raskas taakka tarkoittaa, hän mainitsi huonekalut ja niiden siirtelyn. Kauppakasseja kuulemma saa kantaa. Olen siis edelleen hämmentynyt, koska niitä huonekaluja saa alkaa siirrellä?

Neuvolasta tiedustelin jälkitarkastuksen jälkeen, joko vatsalihaksia saisi alkaa rasittaa. En luonnollisesti muistanut lääkäriltä asiaa tiedustella, kun keskityin riitelemään sen kanssa ehkäisystä. Sain vastaukseksi, että liikuntaa voi jo varovaisesti alkaa harjoittaa ja että vaunulenkit ovat tehokasta liikkumista. En siis saanut kysymykseeni vastausta. Tuossa vaiheessa olin jo kummasti ehtinyt vaunulenkkeillä viikkotolkulla.

Missään vaiheessa ei ole mainittu kauanko tulisi jättää aikaa raskauksien väliin. Kaverin kaverin (tietenkin) kohtu repesi kun raskautui liian nopeasti leikkauksen jälkeen. Itsehän en raskaaksituloa näillä näkymin havittele, mutta onhan näitä ei-koskaan-valoja ennenkin rikottu. Aihetta tosin käsiteltiin tuoreimmassa Vauva-lehdessä (jonka tilaus ei vieläkään päättynyt, prkl).

Mikäli kyseessä on tosiaan niin suuri leikkaus, kuin annetaan ymmärtää, miksi niin moni asia (kuten usein leikkauksen suuruus) jätetään kertomatta. Miksi toipumiseen ei kiinnitetä paskan vertaa huomiota? Miksei missään mainita toipumiseen kuluvaa aikaa, mitä on odotettavissa, mikä on normaalia ja mikä ei. Sama toki koskee alatiesynnytystä - mikä kuuluu toipumiseen ja mikä ei.

Pyrin siihen, että aihe olisi tässä laarissa osaltani loppuunkäsitelty. Olen toki onnekas, sillä tyttäreni syntyi suunnitellulla sektiolla, eikä meillä ollut hätää. Liittäisin kuvitukseksi mielelläni kuvan tuoreehkosta sektiohaavastani, mutta menin lupaamaan lukevalle, etten sitä tee. :)

Saavutus

Teen mää muutakin ko imetän ja rutisen.

Neuloin!

Sukkapari x 2

Ennen noita päästeli tulemaan sievää jälkeä parin illassa, kahdessa parissa taisi vierähtää melkein kuukausi. En ehkä aloita koon 68 nuttua, kasikymppinen saattaa olla tätä tahtia järkevä. Tytär pukeutuu tällä hetkellä kokoon 56. 

Langaksikin piti novitoiden sijaan hifistellä jotain perkeleenkallista babymerinoa, kun sujahdin vahingossa paikalliseen uuteen lankakuppilaan enkä kehdannut poistua ostamatta mitään. Onpahan pehmoisaa ja lämpöistä. 

Että liirumlaarum jne.

Tukko

Nokka on tukossa. Onneksi muut onkalot eivät juurikaan, ehheheh. Alkaa ihan suomeksi vituttaa eikä ihan vähänkään. Puolison loma meni koko porukan sairastaessa eikä tämä itsellä tunnu taittuvan, ei sitten millään. Olen sentään oppinut, että seisaallaan ei kannata niistää, tasapaino lähtee kun paineet heittää korvissa.

 Ulkoilutimme minun autoani eilen oikein meren äärelle, kun tuli todettua että se ei ole liikahtanut pihasta sitten edellisviikon Litili-reissun. En tosin minäkään. Hoksasin myös, että kiesi on tankattu viimeksi heinäkuussa. Kertonee joko siitä etten käy missään tai että olen siirtynyt liikkumaan jalkaisin. Veikkaan itse molempia. Joka tapauksessa, rannalla tuuli, mistä kehitin lievää ahdistusta lapsen pukeutumisen suhteen. Rannalla arvelin sen jäätyvän ja metsässä pakahtuvan. Ainakin puolen tunnin reippailu ulkoilmassa kostautui tietenkin lämmönnousulla ja karsealla väsymyksellä.

 Olisi ihan oikeasti kiva käydä vaikka Siwassa, alkaa kotonamöllötyskiintiö tulla taas täyteen. Sinänsä lienee hyvä oppia, ettei loma-ajoille kannata asettaa seuraavaan pariinkymmeneen vuoteen minkäänlaisia tavoitteita, ne eivät täyty kuitenkaan. Tällä kertaa oli huimana tavoitteena käydä yhdessä retkellä.

Siitä huolimatta, että tytär herää enää keskimäärin kaksi kertaa yössä, olen ihan perkeleen väsynyt. Toki flunssa imee osansa, mutta jos loppuelämä pitää opetella olemaan, elämään ja ajattelemaan näissä sumuissa, niin ei helvetti.

Koska rahaa on aina ihan liikaa, läpsähti lämmityskulujen säästöyrityksemme näppärästi reisille. Kolmessa vuodessa kun on lämmitysöljyn hinta noussut ajoittain jopa 40 senttiä litralta, ja alvinkin osuus on kiva, olemme nuuhkineet vaihtoehtoisia lämmitysmuotoja. Talon edellinen omistaja oli juuri ennen myyntiä vaihtanut pannun ja polttimen eli niihin ei kannata koskea. Ilmalämpöpumppu on meillä yhtä tyhjän kanssa rintamamiestalon kekseliään pohjaratkaisulabyrintin ansiosta. Vaihdoimme siis lähi-idän ja Buzz Aldrinin riistoöljyn paikalliseen huomattavasti edullisempaan bioöljyyn (joka kauhukseni ilmeisesti valmistetaan minkinraadoista, jotka tosin aiemmin ovat päätyneet lähinnä muhimaan ties minne). Kuution verran on tuoretta öljyä puhdistetussa tankissa, mutta poltin käsähti. Ei kiristä ei.

Lisäksi meneillään on verenpainettani uskomattomiin lukemiin kohottava Naapuri-Gate.

Mun on pakko päästä kohta pois kotoa. Toisaalta, sehän järjestyy: torstaina on neuvola. Vittu.

Luovutuksen tulos

Ei mennyt kuin viikko ja sain vastauksen neuvolasta. Kovasti kun ovat kehuneet mielellään vastaavansa sähköpostikyselyihin mahdollisen luppoaikansa puitteissa, olen mielelläni tarttunut mahdollisuuteen sen sijaan, että jonottaisin heille puhelinaikaan (jolloin me emme ole hereillä, saati puhevalmiudessa). Olisi edes jonotustoiminto jollain nastalla jonotuskilkuttelumusiikilla (kiitos Sonera, kun pilasit Daven Pienen ja hennon otteen, kun sitä vuosia takaperin kuuntelin puolitoista tuntia loputtomalla repeatilla eikä nettikään pelannut) sen sijaan, että luurista pääsee tuut tuut, mikä aiheuttaa omat kommervenkkinsä.

Tiedustelin siis peloissani mitä tehdä loputtomalle nuhalle ja köhälle, ja milloin on virallisen käytännön ja ohjeen mukaan turvauduttava lääkärin apuun.

Neuvolantytön mukaan siis nuhaisen ja yskäisenkin vauvan kanssa kannattaa herkästi matkata päivystykseen. Sinne voi jopa soittaa, jotta tietävät, että ollaan tulossa. Jos päiväsaikaan päättää lähteä nauttimaan palvelusta, niin on oikein mahdollisuus saada lastenlääkäri paikalle. Selvä.

Hieno homma. Yritin keittää vastaukseen jotain kivaa ja ympäripyöreää sen sijaan, että olisin tiedustellut mahtaako päivystyksen henkilökunta jo nykyisin olla valviran leimaamaa ja mahdollisesti edes parin sanan verran suomenkielentaitoista. En myöskään kysynyt miksi siinä päivystyskopissa istuu aina keskimäärin seitsemän hoitsua, joista kukaan ei tule sieltä koskaan pihalle. En muistanut kysyä onko seudulla yksityistä lastenlääkäriä lähempänä kuin 40 kilometrin päässä.

En ajatellut hinata nuhaista tytärtä tk:n äärelle. Se ei ole kuumeinen eikä kovin kiukkuinenkaan.

Ahdistuin kyllä ajatuksesta ihan hirveästi. Mitä sitten tapahtuu, kun on oikeasti hakeuduttava sairaanhoidon äärelle, kun luottamus alaan on edelleen vahvasti nollan tuntumassa. Täytyy pysytellä terveenä. Itsehän sairastin lapsena vain useita kymmeniä korvatulehduksia.

Mutta vastauksen sain. Jännittävää.

Lapsuus

Turvallinen lapsuus ja lapsuuden turvaaminen on kytenyt mielessä jo jonkin aikaa. Sama on toki ollut mediassa pinnalla: murhia, lapsimissikisoja, päivähoidon jättiryhmäporsaanreikiä, lastensuojelun onnetonta tilaa, lista on jokseenkin loputon. Törkeää, järkyttävää ja anteeksiantamatonta lapsen pahoinpitelyä ja nöyryytystä ei toki voi verrata missikisoihin, mutta molemmat ovat esimerkkejä kohtelusta, joka raakuudellaan pysäyttää. Itkettää. Kuvottaa. Ahdistaa.

 Miten sitten tarjota omalle lapselle tasapainoinen ja turvallinen lapsuus? Turvallinen perhe ja koti? Riittävästi vapautta, haasteita, pettymyksiä, mutta ennenkaikkea onnistumista, itsensä kokemista rakastetuksi, hyväksytyksi ja tärkeäksi. Minulla kun ei ole mallia, jonka mukaan toimia. Ei liene puolisollakaan.

 Päälimmäinen muistikuva omasta lapsuudesta, peruskouluikäisestä, on ainainen pelko. Mitä kotona odottaa koulun jälkeen? Onko isä tällä kertaa loistotuulella, viimeisen päälle vittumaisen kireänä vai kenties kolmatta viikkoa taju kankaalla viinasta? Ja onko äiti ahdistunut, alistunut, masentunut vai peloissaan?

Muutin lukioikäisenä pois kotoa.

Piileskelyä, kipitystä varpaillaan, ei koskaan kavereita kotiin. Äidille pitää olla kiltti. Mistään ei saa puhua ääneen. Loputon pelko. Kiristyneen odotuksen tunnelma, joka on seurannut matkassa varsin pitkälle aikuisikään. Tiesin asuessani ulkomailla vain äidin sähköpostiviestien rivien välistä missä kunnossa ukko sillä hetkellä on. Ja ahdistuin. Olisi pitänyt olla suojelemassa äitiä.

Yksitoistavuotiaana toivoin ja rukoilin, että ne eroaisivat. Sitä saatiin lopulta odottaa reilut kymmenen vuotta. Hohhoijaa.

Että mistä tähän hätään saisi revittyä terveen ja toimivan perhemallin? Mielestäni perheessä täytyy saada tuntea myös negatiivisia asioita, ilman että ne johtavat loputtomaan ryyppyputkeen tai muuten vain psyykkiseen pahoinpitelyyn. Tilaa täytyy olla myös rakkaudelle, välittämiselle ja hellyydelle. Eli vaikeaksi menee, kun on lapsuutensa viettänyt mahdollisimman tunteettomissa olosuhteissa. Olosuhteissa, joissa sana anteeksi on ollut aina täysin tuntematon.

Aiheesta on varmaankin julkaistu kirjallisuutta. Täytynee googletella ja vierailla kirjastossa, kunhan flunssa väistyy. Ehkä lohdullisinta oman vanhemmuuden etsimisessä ja kasaamisessa on se, että tunnistaa omasta lapsuudestaan ja vanhemmistaan ne elementit, joita ei halua toistaa. Ei niitä tarvitse toistaa.

"Mutta kun siskoa on aina pitänyt niin kovasti suojella ja nyt se on tosi loukkaantunut siitä mitä sille sanoit."
"Olisit joskus suojellut minuakin."

Valoisammalta kantilta - paineet pois: Pikkulapsi ei tarvitse harrastuksia. Oikein auktoriteetin toteamana.

Luovutus

Meillä on flunssa. Minulla tietenkin pahin kuumeineen, keuhkovammoineen ja lihaskipuineen. Puoliso kärsii yskästä ja mikä kamalinta, tyttären nuhailu on pahentunut.

Luovutin ja otin sähköpostitse yhteyttä neuvolaan tiedustellakseni virallista kantaa aiheesta Milloin lääkäriin? Jännitän mahtaako kukaan lukea viestiä. Tytön osoitteesta sain sen jo takaisin, tädin osoitteella meni ainakin jonnekin.

Turhaan en lasta viitsisi hinata nauttimaan paikallisen tk-päivystyksen laadukkaasta, ruotsinkielisille suunnatusta palvelusta.

Raportoin tuloksista mikäli saan joskus vastauksen.