Urahdus

Hiljalleen alan tiedostaa sen tosiasian, että maanantaina alan tehdä töitä ihan tosissani ja oikeasti. Eilen istuin työpalaverissa, tänään sain läjän salasanoja ja minulle teetetyt avaimet. Olen kaivellut mappeja ja kirjallisuutta sieltä täältä esille, huokaillut kun edellisen tietokoneen mukana hävisi monen vuoden työ (no on ne printteinä täällä jossain), yrittänyt perehtyä mitä ihmettä alalle on tapahtunut parin vuoden hiljaiseloni aikana.

Tänään pyörähdin toimistolla keskustelemassa sihteerin kanssa. Palkkani nousi hieman, tosin sen loppusumma on edelleen hieman ilmassa. Vanha kunnon totuus viereisellä alalla työskentelevien ammattitaidosta läpsähti naamalle, mikään ei ole sen suhteen siis muuttunut, päädyin toki lukemaan lakia ulkomuistista sihteeriparalle, että tämä osaa pitää puolensa.

Kollegat ovat vanhoja tuttuja, toinen opetti minulle nämä hommat (eli kaiken sen, mitä yliopisto jätti kertomatta) ja toinen on muodollisesti pätevä. Kummankin ääni on kova. Esimieheni on älykäs ja hauska, mutta hän onkin nainen.

Aikataulut ovat levällään, työnkuva muuttuu päivittäin ja sen vaatimat resurssit ovat vielä hämärän peitossa. Mutta hei, tässähän mä olen just hyvä - joustaajoustaajoustaa, reagoidaan nopeasti ja tehdään oikeat ratkaisut. Ja siinä sivussa paiskitaan töitä oma persoona ojossa. Hallitaan kokonaisuuksia ja keskitytään ihan pienenpieniin yksityiskohtiin ja erikoisuuksiin ja eriytetään.

Ei tässä auta kuin toivoa, että purkkityroksiinit alkaa potkia kunnolla. Meinaa välillä vähän väsyttää.

Että jos musta ei kuulu, mä oon ny töissä! Enkä tuu pois ennen kevättä!